Illan tullen tuli jo yökin

Ehkä tämä virhe pitää muutaman kerran vuodessa tehdä: Antaa itsensä upota kirjaan niin, että aika menettää merkityksensä. Huono puoli on se, että kun kirja on loppu (tällä kertaa kolmelta yöllä), on unikin loppu.

Yritän liikkua kodissa hiljaa, jotta en herättäisi muita. Ulkona raakkuu aamunvirkku varis. Hitaasti nouseva aurinko värjää pilven riekaleiden vatsat valollaan. Hauras aamu on pastellia, hailakkaa keltaista ja vaaleanpunaista.

Michael Cunninghamin Illan tullen-niminen kirja on hyvä, yllätyksellinen, monipuolinen ja sujuva. Sitä lukiessa huomaa nopeasti, miten huolellisesti taustatyö on tehty esimerkiksi taidetta koskevissa asioissa. Kirja on lukemisen arvoinen. 

Jäin lukukokemuksen jäljiltä vähän hölmistyneeksi ja surulliseksi. Haikeus ei silti vienyt yöuniani, vaan se että kun uniaika menee ohi, se menee ohi. Kokemuksesta tiedän, että viimeistään päivällä alkaa nukuttaa. Nyt kuitenkin valvon ja nautin heinäkuun lopun heräilevästä aamusta.

Lainattuja sanoja

"Pitkästä aikaa pidän lomaa: makaan ja luen. En ole suonut itselleni tätä ylellisyyttä herran aikoihin. Kirja on minulle todellinen loma, enemmän kuin matka ohjelmineen, nähtävyyksineen, aamiaisineen ja ihmisineen. Lukea rauhassa. Mikään ei vedä sille vertoja. Paitsi rakastelu tietenkin."

Ote on yhdestä lempikirjoistani, Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta. Joskus pitää lainata sanoja, kun en osaisi itse sanoa paremmin.

Yhdessä

Olen nainen, jolla on vahva tarve itsenäisyyteen. Nuoruuden avioliiton jälkeen en ole juuri tehnyt hankintoja kenenkään kanssa yhdessä. Minulle ei olisi tullut mieleenkään perustaa yhteistä tiliä. Kotini ja irtaimistoni omistan yksin. En halua sitoa omaisuuttani kenenkään kanssa.

Tänään tein kuitenkin toisin. Rauman Pyhän Ristin kirkon viereisessä aitassa oli taidenäyttely. Menin sinne miehen kanssa hetken mielijohteesta. Vielä suuremman spontaaniuden puuskassa ostimme yhdessä taulun, josta molemmat pitivät. En muista enää taiteilijan nimeä, enkä taulun nimeä (Olisiko ollut Veden voima?). Tämä on kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäinen yhteinen hankintamme. Hieno hankinta. On hyvä mieli.

Unia, jotka purkavat

Kulunut vuosi on ollut kiinnostava, mutta raskas. En ollut ikinä ajatellut ryhtyväni rehtoriksi, mutta nyt on ensimmäinen vuosi takana. Olen oppinut valtavasti joka päivä ja olen joutunut opettelemaan valtavasti joka päivä. Vastuullani ovat koulun kaikki toiminnot eli perus- ja esiopetuksen lisäksi myös keittiö, siivous, iltapäiväkerho, kanslia ja kiinteistöasiat. Lisäksi on paljon paperitöitä, apurahojen hakemista, erilaisten suunnitelmien tekemistä ja päivittämistä ja muita juoksevia asioita. Olen tykännyt.

Vuoden aikana kertynyt stressi purkautuu outoina unina. Eräänä yönä näin unta, että minulla oli todella paljon hiuksia ja jotain erikoista hiusvahaa. Tein kampauksen, joka sisälsi muun muassa monia erilaisia patalappuja.

Viime yö oli tuskainen. Ensin näin unta siitä, että poikani oli leirillä Ruotsissa. Olin mukana, mutta minun piti käydä Suomessa ja palata nopeasti takaisin Ruotsiin. Merimatka meni hyvin. Suomessa hyppäsin taksin kyytiin, koska minulla oli kiire paluulaivaan. Ajaja oli venäläinen nainen, jolla oli turkki päällä ja kultaisia koruja. Hän ei kuitenkaan yhtäkkiä osannut ajaa laivarantaan, vaikka yritin ohjatakin. Astuin autosta ulos ja sitten hän vain katosi. Myöhemmin unessani näin, miten hän istui sekopäisen näköisenä sotkuisessa yksiössään ja nauroi ilkeästi. 

Menin läheiseen hotelliin ja yritin kauhuissani selittää, mitä oli käynyt. Ynseä miesvirkailija halusi ymmärtää minut tahallaan väärin ja väitti minun yrittävän saada pimeää taksia. Olin unessa aivan epätoivoinen ja mietin, miten poikani heräisi enkä minä olisi paikalla. Seuraavakaan virkailija ei ymmärtänyt, mutta kolmas auttoi. Olin jo mielessäni laatimassa tulikivenkatkuista palautekirjelmää hotellinjohdolle, mutta se jäi ja siihen unenikin katkesi.

Naapuritalon katon lokeilla on jotain riitaa, ne herättävät minut usein öisin.

Aamuyöllä näin vielä levottoman unen, jossa olin treffeillä miehen kanssa, josta en pitänyt ollenkaan. Olimme taidenäyttelyssä. Siellä oli interaktiivinen osuus, jossa piti kirjoittaa oma nimikirjoitus ja se ilmestyisi sitten kankaalle kirjailtuna. Yhtäkkiä en osannut kirjoittaa nimeäni. Koko ajan joku kirjain puuttui ja teksti meni vinoon. Lopulta en enää muistanut nimeäni, vaan tein vain haaleita viivoja. Samalla työnsin miestä kauemmaksi minusta.

Jos en tuntisi itseäni, voisi näistä unista huolestua. Vuosien kokemuksella tiedän kuitenkin pääni toimivan näin. Se työntää sekavina unina stressiä pois ja puhdistaa kaikkea sitä tahmaa, mitä alitajuntani on tietämättäni punonut.

(Kuva on viime syksyltä. Se on otettu häistä, jotka pidettiin Rauman vesitornissa.)

Kadonnutta kaipaamassa / Nostalgia

Mansikoita kasvaa vieläkin samoissa paikoissa. Mökki on aina näyttänyt vanhalta, mutta joskus se oli valkoinen. Tupakansavu kulkee sisään tai ulos. Ei siitä henno sanoa. 

Jokin sydämessä nytkähtää, kun oma lapsi yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuttua kivipolkua. Niin varovasti, kaupungissa kasvanut. Ei tiedä, että äiti osaa vieläkin ulkoa ne kivet, jotka liikkuvat.

Lapsuuden naapuri auttaa kukkien poimisessa -ota vielä näitäkin... ja näitä! Metsäänkin ehditään. Yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella hakee metsän kultaisen aarteen ajattelematta, vaistolla. 

Mies näyttää viljelmiään ylpeänä ja jakaa omastaan. Poimitaan yhdessä mansikoita, salaattia, tilliä, persiljaa ja nostetaan kauniin punaisia perunoita. Hän kaivaa maasta varovasti minulle vielä maksaruohonkin, kun tuumin, että sellainen olisi pihalla kiva. 

Kaikesta yltäkylläisyydestä pyörällä huolehdin kotimatkalla, että huomasinko edes kiittää. Sisko lohdutti, että ainakin hän kiitti. 

Kotona mieli on nostalginen. Laitan kukat maljakkoon. Kokkaan antimista puhdasta lähiruokaa, joka on aina ollut samanlaista, ennen kuin luomusta kuultiinkaan. 

Kaipaan, kaipaan, kaipaan, mutta vähemmän mitä pelkäsin. Ei mikään oikeasti ole kadonnut. Siellä se on kaikki sydämessäni, sieluni maisemassa, sisälläni. Yksi on varmaa. Muita autetaan samalla tavalla kuin silloinkin, kun itsekkyyteen ei ollut vielä varaa.

Aamun valo oli erilainen

Oli uni joka loppui kolmen tunnin jälkeen. Kello oli yksi yöllä. Tein töitä ja luin. Tuli aamu. Kymmentä vaille kuusi heräsi kuopus. Ihan väärään aikaan hänkin. Aamun valo oli erilaista. Auringonnousun säteitä piti tutkia eri huoneissa. Oranssi keittiö oli kuin astuisi appelsiiniin. Vastapäinen talo näytti juuri heränneeltä. Timanttiananas hehkui kauniina.

Illansuussa nojatuolissa istui herra Leijona. Hän kertoi juttuja ilmastosta: "Ihmiset ovat tehneet tehtaita, jotka saastuttavat. Saasteet ovat tuhonneet otsonikerrosta. Ei saa saastuttaa - eikä mennä liian lähelle aurinkoa."

Ukkosta, saippuakuplakuuroja ja hukkuneita laseja

Helle lepäsi kaupungin yllä kuin tukahduttava peitto. Ilmassa oli ukkosta. Poika oli pahalla tuulella, taisi mielessäkin olla ukkosta. Pikkuhiljaa sain houkuteltua pojan puuhailemaan kanssani kaikenlaista. Mies meni talkoolaisena maalaushommiin minun työpaikalleni. En kehdannut vain laiskotella. Tiskattiin ja siivoskeltiin pojan kanssa. Opetin hänelle, miten hellaa voi puhdistaa sokeripalalla. Annoin hänelle saippuakuplapullon. Saippuakuplista tulee aina hyvälle tuulelle. 
Illan suussa talkoolaista odotti kermainen herkkusienikeitto. 

Odotan, että ilma vähän viilenisi. Haluan poimia seuraavaan keittoon sienet suoraan metsästä.

Johannes - Sovetsky

Matkalla Viipurista Pietariin yövyimme Johanneksessa, suomalaisten 1990-luvun alussa rakentamassa Lokki-hotellissa.

On lohduttoman näköisiä kerrostaloja
ja unohdettuja pitsihuviloita.
Valkoinen kissa, joka kulkee
kulkee ohi.

On Johanneksen kirkon rauniot
ja muistomerkki.
Likaisen oloinen nurmikko,
askeliaan on syytä varoa.

On mustavalkoinen kissa
joka kulkee kohti,
juttelee,
ei jätä rauhaan.

On niin paljon katoavaa kauneutta,
josta kukaan ei pidä huolta.
On niin paljon ajatuksia,
joita en edes tiennyt
osaavani ajatella.

Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali

Koska rakastan kirkkoja, kuuluu matkaohjelmaani aina kirkkovierailuja. Aleksanteri III rakennutti tämän kauniin kirkon paikalle, jossa hänen isänsä Aleksanteri II vuonna 1881 murhattiin. Verikirkko-nimitys johtuu tuosta tapahtumasta. Neuvostoaikana, kun ihmisiltä monen muun asian ohella vietiin uskonto, kohdeltiin Venäjän kauniita kirkkoja huonosti. Minua huimaa ajatuskin siitä, että tämä upea mosaiikkitöin koristeltu kirkko oltiin aikeissa räjäyttää. Sitä ei onneksi tehty, vaan kirkko toimi muun muassa teatterilavastevarastona. Käsittämätöntä. Nykyään kirkko on kunnostettu entiseen kukoistukseensa. Jos matkaat Pietariin, suosittelen tutustumaan Verikirkkoon. 
Kuljin miehen kanssa kirkossa käsi kädessä. Osoittelimme toisillemme kuvia ja yksityiskohtia. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain jakaa näin mahtavan elämyksen juuri tämän ihmisen kanssa.

Kun on juhannus ja yötön yö

Haitari soi ja minua pyydetään laulamaan. Laulan korkealta ja kovaa, sydämeni kyllyydestä. Toiset tanssivat, toiset laulavat mukana, joku liikuttuu tutusta kappaleesta kyyneliin. Tiedän, että ääneni ei ole pitkän nuhan jälkeen kunnossa, mutta silti minua pyydetään jatkamaan. Kehotetaan jatkamaan myös omassa elämässä: "Sopisit johonkin musikaaliin tai operettiin!" 

Minulle on usein sanottu, että minusta olisi pitänyt tulla näyttelijä tai laulaja. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haaveilin joskus näyttelijän urasta, mutta en ole silti koskaan tehnyt mitään sen eteen. Välillä mietin asiaa ja minusta tuntuu haikealta. Onneksi aina välillä on juhannus ja juhla. Yötön yö ja yleisö, jolle haluan antaa siinä hetkessä kaikkeni ja joka elää laulamieni kappaleiden mukana.

Laulan vanhoja kappaleita, Ystävänlaulua, Uralin pihlajaa, Moskovan valoja... kaikkia sellaisia lauluja, joita isoäitini rakasti. Minusta tuntuu, etten laula yksin vaan isoäitikin laulaa minussa ja minäkin laulan isoäidille.

Kun juhlat ovat loppu ja kaikki muut ovat jo menneet nukkumaan, istun minä toppatakkiin kääriytyneenä mökkilammen laiturilla. Nautin siitä, miten olin niin läsnä. Nautin siitä, että saan myös varastettua hiljaisen, yksinäisen hetken, jolloin olen läsnä vain itselleni. 

Tämä kaupunki oli joskus suomalainen - Viipuri

Kummallinen helleaalto seurasi meitä toukokuun lopulla, kun matkustimme Venäjälle. Olen ollut Viipurissa viimeksi silloin, kun se sijaitsi Neuvostoliitossa. Muistin kaupungin lohduttomana, äärimmäisen kiehtovana ja vähän pelottavana. Niin kuin mielikuvitusrikas 12-vuotias nyt voi vieraan kaupungin kokea.

Tällä kertaa Viipuri ei tuntunut lohduttomalta eikä pelottavalta, mutta kiehtova se oli edelleen. Mielen pohjalla kaihersi kummallinen haikeuden tunne. Pehmeiden slaavilaisten äänteiden sijaan tässä kaupungissa voitaisiin puhua suomea. Voi, miten hirveältä ihmisistä on tuntunut, kun he joutuivat sota-aikana jättämään kotiseutunsa...
Eikä siitä ole edes monta vuosikymmentä.

Onnistuinpas yllättämään!

Aah, mikä onnenhuokaus minulta pääsee, kun pitkästä aikaa ehdin päivittämään blogiani...

Miehellä oli syntymäpäivä ja yritin keksiä kivaa lahjaa. Kiireen takia meiltä ovat jääneet synttärit ja yhdessäolon vuosipäivät juhlimatta. Mies on toki ollut romanttinen ja muistanut, mutta minä olen ollut ihan tylsä ja töihin hautaantunut.

Järjestin niin, että lapset eivät olleet kotona ja ehdotin miehelle, että juhlisimme hänen sytymäpäiväänsä käymällä naapurikaupungissa kirpputoreilla (yhteinen lempiharrastus) ja syömässä. Miehelle tämä sopi hyvin,

Kun olimme jo naapurikaupungissa kerroin, että jäämmekin sinne yöksi. Mies oli todella yllättynyt. Olin salaa varannut hotellihuoneen ja pakannut jännittyneenä (mies on todella tarkka pukeutumisestaan) mielestäni ihan sopivat vaihtovaatteet hänelle mukaan. Rahaa minulla ei ole yllin kyllin, mutta sain varattua meille yhdeksi yöksi sviitin, jossa on oma sauna. Se oli meille aivan luksusta.

Reilut kaksi vuotta sitten kun aloimme olla yhdessä (molempien luopuessa sen hetkisistä parisuhteistaan) tuntui siltä, että pitää päästä hetkeksi pois Raumalta ja turhanpäiväisten juorujen joukosta. Niinpä lähdimme Poriin. Ei heti ajattelisi, mutta joskus naapurikaupungissakin voi olla ihan lomalla. Niin oli nytkin. Yövyimme samassa hotellissa kuin kaksi vuotta sitten eli Porin Sokos Hotel Vaakunassa. Henkilökunnan palveluhenkisyys oli tutun tasokasta ja aamiainen ihana. Kaiken kruunu oli se, että hotellihuoneemme saunan ikkunasta näkyi kaunis Keski-Porin kirkon torni. Oli ihanaa huomata, että on edelleen aivan hullaantunut toiseen. Hauskaa oli juhlia siellä, missä ensi kertaa yövyimme hotellissa yhdessä. Ei haitannut yhtään, että olimme raumalaisia Porissa. ;) Kerrankin minäkin antiromantikko osasin olla romanttinen.

Löysin kirppareilta kivan kesäasun. Tunika on Sisätorilta ja kengät Patakirppikseltä.

Räytymishetki

Kauhea finni naamassa. Tukka näytti likaiselta, epämääräiseltä rotalta, vaikka just mä sen pesin. Pyörä kulki tahmeasti, ihan kuin peruskuntoni olisi päivässä hävinnyt. Hiki, vilu, punainen, turpea naama. Mahaläskit, jotka melkein viistivät katua kun ajoin pyörällä. Ruma, tyhmä, tehoton, turha. Kaikki otti päähän.
Kotona sain syödä neljä palaa appelsiinisuklaata ihan mielenterveyslääkkeeksi. Sain juoda kaksi kuppia kahvia. Sain inhota itseäni ja oloani. Ei huvittanut itkeä tai raivota. Menin peiton alle kurjaa tunnetta piiloon. Annoin itselleni luvan räytyä oikein urakalla. Katsoin kelloa. Minulla oli tasan puoli tuntia aikaa rypeä kamaluudessani.

Puolen tunnin jälkeen oli räytymisaikani täynnä. Pistin finnin päälle peitepuikkoa. Kampasin hiukset eri lailla ja yhtäkkiä ne näyttivät taas ihan siedettäviltä. Vaihdoin päälleni mukavat, siistit vaatteet, joissa tuntui hyvältä. Laitoin puuteria, huulikiiltoa ja hajuvettä. Sitten puin ylleni parhaan asusteeni. Se on sellainen, että nostetaan leuka pystyyn. Katsotaan itseä peilistä ja lakataan ruikuttamasta tyhjästä. Sanotaan itselle:"Minä en ole tällainen räytyjä. Minä olen ihan fiksu, kiva, hyväntahtoinen ja siistinnäköinen ihminen. Minä riitän näin." 

Joskus on pakko vähän räytyä, jotta voi taas olla iloinen. Thank you hormons. I "love" you!

Memento mori

Eilisessä konsertissa kuulin ensimmäistä kertaa liettualaisesta säveltäjästä, Mikolajus Konstantinas Ciurlioniksesta. Hän oli aikansa uomo universale ja osoitti lahjakkuuttaan niin musiikin, kuvataiteen kuin kirjallisuudenkin saralla. Konsertissa yhdistettiin kaikkia taidemuotoja. Maalauksia heijastettiin valkokankaalle musiikin ja lausunnan kuuluessa taustalla. Kokonaisuus oli puhutteleva ja se sai ajatukset virtaamaan musiikin mukana. Ciurlioniksen luova kausi kesti vain yhdeksän vuotta, mutta sinä aikana hän oli hämmästyttävän tuottelias. Hän kuoli keuhkokuumeeseen 36-vuotiaana. Sen ikäisenä kuin minä olen nyt. Hän ei ehtinyt kuulla säveltämäänsä sinfoniaa soitettuna, sitä mistä minä kuulin osan eilen. Mietin, että hän paloi niin kirkkaalla liekillä, että ehti lyhyen elämänsä aikana jättää jälkeensä merkittävän taiteellisen perinnön. Ciurlionis-museo on Kaunasissa. Luulenpa, että sinne on päästävä. Olisi muutenkin hyvä tietää enemmän niiden maiden kulttuureista, joiden rantoihin yhteisen Itämeremme aallot särkyvät.

Lisää tietoa säveltäjästä löytyy täältä: http://ciurlionis.eu/en/

Paitsi sielun ravintoa, nautimme eilen myös ihanaa ruumiin ravintoa. Kesänväriseen salaattiin laitoin jääsalaattia, kesäkurpitsaa, härkäpapuja, sitruunalla maustettua avokadoa ja cashew-pähkinöitä. Mies sai salaattiinsa lohta ja katkarapuja, minä sain kanaa ja sain minä mieheltä viestinkin.