Yhdessä

Olen nainen, jolla on vahva tarve itsenäisyyteen. Nuoruuden avioliiton jälkeen en ole juuri tehnyt hankintoja kenenkään kanssa yhdessä. Minulle ei olisi tullut mieleenkään perustaa yhteistä tiliä. Kotini ja irtaimistoni omistan yksin. En halua sitoa omaisuuttani kenenkään kanssa.

Tänään tein kuitenkin toisin. Rauman Pyhän Ristin kirkon viereisessä aitassa oli taidenäyttely. Menin sinne miehen kanssa hetken mielijohteesta. Vielä suuremman spontaaniuden puuskassa ostimme yhdessä taulun, josta molemmat pitivät. En muista enää taiteilijan nimeä, enkä taulun nimeä (Olisiko ollut Veden voima?). Tämä on kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäinen yhteinen hankintamme. Hieno hankinta. On hyvä mieli.

Kadonnutta kaipaamassa / Nostalgia

Mansikoita kasvaa vieläkin samoissa paikoissa. Mökki on aina näyttänyt vanhalta, mutta joskus se oli valkoinen. Tupakansavu kulkee sisään tai ulos. Ei siitä henno sanoa. 

Jokin sydämessä nytkähtää, kun oma lapsi yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuttua kivipolkua. Niin varovasti, kaupungissa kasvanut. Ei tiedä, että äiti osaa vieläkin ulkoa ne kivet, jotka liikkuvat.

Lapsuuden naapuri auttaa kukkien poimisessa -ota vielä näitäkin... ja näitä! Metsäänkin ehditään. Yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella hakee metsän kultaisen aarteen ajattelematta, vaistolla. 

Mies näyttää viljelmiään ylpeänä ja jakaa omastaan. Poimitaan yhdessä mansikoita, salaattia, tilliä, persiljaa ja nostetaan kauniin punaisia perunoita. Hän kaivaa maasta varovasti minulle vielä maksaruohonkin, kun tuumin, että sellainen olisi pihalla kiva. 

Kaikesta yltäkylläisyydestä pyörällä huolehdin kotimatkalla, että huomasinko edes kiittää. Sisko lohdutti, että ainakin hän kiitti. 

Kotona mieli on nostalginen. Laitan kukat maljakkoon. Kokkaan antimista puhdasta lähiruokaa, joka on aina ollut samanlaista, ennen kuin luomusta kuultiinkaan. 

Kaipaan, kaipaan, kaipaan, mutta vähemmän mitä pelkäsin. Ei mikään oikeasti ole kadonnut. Siellä se on kaikki sydämessäni, sieluni maisemassa, sisälläni. Yksi on varmaa. Muita autetaan samalla tavalla kuin silloinkin, kun itsekkyyteen ei ollut vielä varaa.

Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali

Koska rakastan kirkkoja, kuuluu matkaohjelmaani aina kirkkovierailuja. Aleksanteri III rakennutti tämän kauniin kirkon paikalle, jossa hänen isänsä Aleksanteri II vuonna 1881 murhattiin. Verikirkko-nimitys johtuu tuosta tapahtumasta. Neuvostoaikana, kun ihmisiltä monen muun asian ohella vietiin uskonto, kohdeltiin Venäjän kauniita kirkkoja huonosti. Minua huimaa ajatuskin siitä, että tämä upea mosaiikkitöin koristeltu kirkko oltiin aikeissa räjäyttää. Sitä ei onneksi tehty, vaan kirkko toimi muun muassa teatterilavastevarastona. Käsittämätöntä. Nykyään kirkko on kunnostettu entiseen kukoistukseensa. Jos matkaat Pietariin, suosittelen tutustumaan Verikirkkoon. 
Kuljin miehen kanssa kirkossa käsi kädessä. Osoittelimme toisillemme kuvia ja yksityiskohtia. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain jakaa näin mahtavan elämyksen juuri tämän ihmisen kanssa.

Onnistuinpas yllättämään!

Aah, mikä onnenhuokaus minulta pääsee, kun pitkästä aikaa ehdin päivittämään blogiani...

Miehellä oli syntymäpäivä ja yritin keksiä kivaa lahjaa. Kiireen takia meiltä ovat jääneet synttärit ja yhdessäolon vuosipäivät juhlimatta. Mies on toki ollut romanttinen ja muistanut, mutta minä olen ollut ihan tylsä ja töihin hautaantunut.

Järjestin niin, että lapset eivät olleet kotona ja ehdotin miehelle, että juhlisimme hänen sytymäpäiväänsä käymällä naapurikaupungissa kirpputoreilla (yhteinen lempiharrastus) ja syömässä. Miehelle tämä sopi hyvin,

Kun olimme jo naapurikaupungissa kerroin, että jäämmekin sinne yöksi. Mies oli todella yllättynyt. Olin salaa varannut hotellihuoneen ja pakannut jännittyneenä (mies on todella tarkka pukeutumisestaan) mielestäni ihan sopivat vaihtovaatteet hänelle mukaan. Rahaa minulla ei ole yllin kyllin, mutta sain varattua meille yhdeksi yöksi sviitin, jossa on oma sauna. Se oli meille aivan luksusta.

Reilut kaksi vuotta sitten kun aloimme olla yhdessä (molempien luopuessa sen hetkisistä parisuhteistaan) tuntui siltä, että pitää päästä hetkeksi pois Raumalta ja turhanpäiväisten juorujen joukosta. Niinpä lähdimme Poriin. Ei heti ajattelisi, mutta joskus naapurikaupungissakin voi olla ihan lomalla. Niin oli nytkin. Yövyimme samassa hotellissa kuin kaksi vuotta sitten eli Porin Sokos Hotel Vaakunassa. Henkilökunnan palveluhenkisyys oli tutun tasokasta ja aamiainen ihana. Kaiken kruunu oli se, että hotellihuoneemme saunan ikkunasta näkyi kaunis Keski-Porin kirkon torni. Oli ihanaa huomata, että on edelleen aivan hullaantunut toiseen. Hauskaa oli juhlia siellä, missä ensi kertaa yövyimme hotellissa yhdessä. Ei haitannut yhtään, että olimme raumalaisia Porissa. ;) Kerrankin minäkin antiromantikko osasin olla romanttinen.

Löysin kirppareilta kivan kesäasun. Tunika on Sisätorilta ja kengät Patakirppikseltä.

Odotusta ja pysähtymistä sekä muutama aarre

Tonttuperhe katsoo toisiaan hieman epätietoisina: "Miten me tähän pölähdettiin?" Kuihtumassa olevat ruusut tuovat henkäyksen kesästä. Jotenkin väärässä paikassa ovat nekin. Monta viikkoa kirpputorilla ihailemani peltipurkki on nyt minun.
Minäkin olen ollut vähän epätietoisena väärässä paikassa tänään. Kun viikon toimittaa asioita täysillä, voi toimeton lauantai tehdä levottomaksi. Puuhailen silti vain pieniä. Minun pitää ottaa hidas päivä tähän väliin. Miehen väärään sanaan nappaan kiinni ja olen heti piikit pystyssä. Ihan tyhmää sellainen. Sitten oivallan: Kun ongelmia ei ole, pitää niitä välillä tehdä aika pienestä. Vähän ajan päästä nauratti jo molempia. Se on joskus tällaista, kun on tätä temperamenttia. Onneksi sopu löytyy nopeasti ja ajatella, huomenna on jo joulukuu!

Älä murskaa lastasi

Lapsi on yleensä hyvin lojaali vanhemmilleen. Hän haluaa olla rakastettu, mutta hän haluaa myös rakastaa. Mitä lapselle tapahtuu silloin kun hänestä tulee väline, jolla eroamassa olevat tai eronneet vanhemmat kostavat toisilleen tai purkavat pahaa mieltään? Kenen etua ajetaan silloin, kun haukutaan toista vanhempaa lapselle, ollaan oikeudessa lapsen huoltajuudesta tai kostetaan lähivanhemmalle niin ettei haetakaan lasta sovittuna ajankohtana?
Onko oikein vaatia lasta valitsemaan, kumman vanhemman puolella hän on? Mitä lapselle tapahtuu kahden riitaisan vanhemman välissä? Voiko hän hyvin? Saako hän rakastaa molempia vanhempiaan vai päätyykö hän vihaamaan jompaa kumpaa tai molempia? Jauhetaanko hänet murskaksi kahden isomman välissä? Onko oikeasti kyse lapsesta?

Minuun sattuu, kun kuulen miten monia lapsia kohdellaan eron sattuessa. Minusta vanhemmilla ei ole mitään oikeutta käyttää lastaan aseena toista vanhempaa kohtaan. Olen itse avioerolapsi. Olen itse kahden erolapsen äiti. Se, että tukee lapsen suhdetta myös siihen toiseen vanhempaan on oikein. Aikuisuutta on se, että laittaa omat katkerat tunteensa syrjään tai ettei ainakaan käsittele niitä lapsen kuullen. Lapsi saa siten itse kasvaessaan muodostaa omat näkemyksenä molemmista vanhemmistaan. Kokemuksesta tiedän, että tämä ei tule ilmaiseksi. Olen silti sitä mieltä, että jos lapsia on päättänyt hankkia, pitää heidän tasapainoisuudestaan ja onnellisuudestaan pitää huolta. Varsinkin, jos tulee ero. Aikuisen pitää muistaa, että ero on lapselle vaikea asia. Lapselle pitää myös tehdä selväksi, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä, vaikka eivät enää toisiaan rakastaisikaan. 

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Lapsella on oikeus turvaan ja hoivaan. Lapsella on oikeus perheeseen. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu.

(Jätin kirjoitukseni ulkopuolelle väkivallan, alkoholismin ja muut lasta vahingoittavat vakavammat ongelmat. Kirjoitan niistä eroista, joissa ihan tavalliset ja aikoinaan onnellisetkin pariskunnat alkavat toimia tuhoisasti.)

Arjen rakkautta

Laitoin lautaselle kaikkea ihanaa avokadosta viinilehtikääryleeseen. Ituja, pähkinöitä, kapriksia, miehelle savusilakoita, minulle kanaa. Sytytin kynttilöitä. Pieni varastettu romanttinen hetki meille, kun lapset olivat jo syöneet ja puuhasivat omiaan. Unohduimme tuijottamaan toisiamme silmiin. Vaihdoimme lämpimiä hymyjä. Tässä elämänvaiheessa, kun on jo lapset ja taakse jäänyttä elämää on vastarakastuneen kuherruskuukausi lyhyt. Arkirealismi tulee kuvioihin äkkiä, kun ei voi huolehtia vain itsestään. Siksi on tärkeää huomioida toista aina kun voi. Tunsin syvää tyydytystä, kun mies huokaisi autuaana maistaessaan hyvää savukalaa. Minä olen onnellinen, jos voin tehdä hänet onnelliseksi. Minä olen onnellinen siitä, miten hyvä meidän on yhdessä.

En halua olla se äiti

Aamut ovat minulle vaikeita. Olen illanvirkku ja aamuntorkku. Se ominaisuus sopii huonosti kahdeksasta neljään yhteiskuntaan. Aiemmin en ole juuri ollut vastuussa pikkumiehen viemisestä päiväkotiin, mutta eron jälkeen, puolitoista vuotta sitten tilanne muuttui.
Poikani on ihanan reipas. Väsyneenäkin hän pukee ja lähtee tyytyväisenä päiväkotiin. Minulla ei ole autoa, joten kävelemme. Mietin usein aamuisin Camilla Mickwitzin kirjaa, jossa Jason lentää äitinsä perässä päiväkotiin. Äidillä on kiire. Minä en halua olla se äiti. Herään ajoissa, jotta lapseni ei joudu kärsimään kiireestä. Minulta vaatii suurta itsekuria nousta aikaisin, mutta haluan tehdä sen ennen kaikkea lapseni vuoksi. Kuljemme verkkaisesti aamuista katua pitkin. Toisinaan juttelemme, toisinaan emme. Ehdimme katsoa näyteikkunoita. Päiväkodissa opettaja sanoi, että hän ajaa usein ohitsemme ja hänen mieleensä tulee meitä katsoessa yksi sana. Se sana on rauha.
Joskus harvoin korotan ääntäni pojalleni aamulla. Silloin hän loukkaantuu ja se on hänen oikeutensa. Hän tekee kaiken oikein. Lapsen tehtävä ei ole ottaa vastaan aikuisen stressiä kiireisestä aamusta. Se ei edistä mitään, jos vanhempi huutaa kuinka kiire hänellä on töihin. Aikuinen on vastuussa ajanhallinnasta -myös aamuisin.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin ihana kultapoika, että hän jaksaa heti aamulla olla aurinkoinen ja positiivinen, kun äiti vasta heräilee tähän päivään.

Memento mori

Eilisessä konsertissa kuulin ensimmäistä kertaa liettualaisesta säveltäjästä, Mikolajus Konstantinas Ciurlioniksesta. Hän oli aikansa uomo universale ja osoitti lahjakkuuttaan niin musiikin, kuvataiteen kuin kirjallisuudenkin saralla. Konsertissa yhdistettiin kaikkia taidemuotoja. Maalauksia heijastettiin valkokankaalle musiikin ja lausunnan kuuluessa taustalla. Kokonaisuus oli puhutteleva ja se sai ajatukset virtaamaan musiikin mukana. Ciurlioniksen luova kausi kesti vain yhdeksän vuotta, mutta sinä aikana hän oli hämmästyttävän tuottelias. Hän kuoli keuhkokuumeeseen 36-vuotiaana. Sen ikäisenä kuin minä olen nyt. Hän ei ehtinyt kuulla säveltämäänsä sinfoniaa soitettuna, sitä mistä minä kuulin osan eilen. Mietin, että hän paloi niin kirkkaalla liekillä, että ehti lyhyen elämänsä aikana jättää jälkeensä merkittävän taiteellisen perinnön. Ciurlionis-museo on Kaunasissa. Luulenpa, että sinne on päästävä. Olisi muutenkin hyvä tietää enemmän niiden maiden kulttuureista, joiden rantoihin yhteisen Itämeremme aallot särkyvät.

Lisää tietoa säveltäjästä löytyy täältä: http://ciurlionis.eu/en/

Paitsi sielun ravintoa, nautimme eilen myös ihanaa ruumiin ravintoa. Kesänväriseen salaattiin laitoin jääsalaattia, kesäkurpitsaa, härkäpapuja, sitruunalla maustettua avokadoa ja cashew-pähkinöitä. Mies sai salaattiinsa lohta ja katkarapuja, minä sain kanaa ja sain minä mieheltä viestinkin.

My Monsterman x 3

Miehessä arvostan todella paljon sitä, miten hän heittäytyy kanssani ympärillä kuhisevaan elämään. Hän suostuu ehdotuksiini, niihin tyhmiinkin. Se on vapauttavaa. Luova puoleni voi hyvin, koska miehen kanssa voin toteuttaa itseäni. Mies on mielestäni erittäin valokuvauksellinen. Vuoden aikana hän on alistunut siihen, että kuljen suurimman osan ajasta kameran kanssa. Aluksi kuvasin häntä puolisalaa, nykyään saan jo poseerauksiakin. Kolme kuvaa on otettu parvekkeella pimeän jälkeen. Sisältä sälekaihtimien raosta tuleva valo siivilöityy miehen iholle. Tykkään julkaista kuvia ja tekstiä täällä blogissani. Blogi toimii muistikirjanani ja lisämuistinani. Mies on alusta asti antanut minun vapaasti kirjoittaa ja kuvittaa elämäämme tänne. Näitä hetkiä on mukava tulla muistelemaan myöhemmin.

Ensimmäiset yksitoista kuukautta

Ei oikein tiedetty, miten juhlittaisiin
ensimmäistä yhtätoista
hassu luku
kuukautta vajaa vuosi.
Olisi kiva mennä ulos syömään
ja käväistä pubissa
mutta sitten on kumminkin tuttuja
ja me halutaan olla vain kahden
toistemme ajasta mustasukkaiset.
Keksittiin sitten
että tehdään pubiravintola
kotiin.
Ja tehtiin.
Lastattiin sänky täyteen hyvää syömistä
ja puheltiin kauniisti toisillemme.
(Ei kuitenkaan ruoka suussa.)

Onnellisia asioita - laskelmieni mukaan viisi

se lensi ensin minua päin
sitten liikennevalopylvääseen
pöhkö kevään herättämä kärpänen

lintujen jutut kieriytyivät toisiinsa
kuin talvea viettäneet kyyt
hiljaisuus on ohi

tytär kiljahti riemusta
kun naamakahvilan ikkunasta näimme
miten jäätelökioski ajoi ohitsemme

illalla ennen ensimmäistä suudelmaa
löysin keittiön nurkasta
muovikassillisen ruusuja

ne olivat saaneet sävynsä
auringosta ja jostain
jonka tiesin mutta en muistanut

Me mentiin sänkyyn piknikille

Kultainen ilta-aurinko heijastuu olohuoneessa leijaileviin pölyhiukkasiin. Kissoilla on kevättä tassuissa. Minä olen kovin kipeä edelleen, mutta pärjään kyllä. Käännän kasvoni ja ajatukseni kotiin, sinne missä sydänkin on. Lepään miehen ihailussa. Perustamme sänkyyn piknikin, kun uloskaan ei voi lähteä. Onni asuu meissä. Sänkypiknikki tuntuu molemmista mielettömän romanttiselta. Tänään meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin toisiamme. Tänään käperrymme toisiimme, olemme kahden vaan ja rakastetaan. Rakastetaan niin, että tuntuu syvällä sielussa. Rakastetaan niin, että tulee melkein itku, kun on niin ihanaa.

Hyvää uutta vuotta!

Minulle ja lapsilleni on vakiintunut jo melkein perinteeksi viettää vappua, juhannusta ja uutta vuotta erään ystäväperheen kanssa. Lapsemme eivät ole aivan samanikäisiä, mutta tulevat keskenään hyvin toimeen. Koska miehellä ja minulla on ollut osittain sama ystäväpiiri, tuntee tämä perhe meidät monen vuoden takaa. Uuden vuoden viettomme oli ihanan leppoisaa.
En voinut olla muistelematta sitä, miten viime uutena vuotena itkin särkynyttä sydäntäni tämän saman ystäväni keittiössä. Silloin itsehillintäni petti vain muutaman minuutin jälkeen siitä, kun olin lasteni kanssa saapunut hänen luokseen. En kauheasti pidä halaamisesta, mutta silloin tuntui hyvältä olla hänen halauksessaan ja rauhoittua.
Tänä vuonna oli myös halausten aika. Rakkaudentäyteisten, vapautuneiden ja iloisten halausten aika. Tultuamme kotiin, kiipustimme keskiyöllä talomme korkeimmalle parvekkeelle katsomaan raketteja. Meillä oli mukanamme kilistelylasit ja pommacia. Kuopuskin jaksoi valvoa ja skoolailla. Parvekkeella halasimme ryhmähalin ja nauroimme kuopuksen:"Ji-pii!"-huudoille. 
Minulla on tästä vuodesta hyvä ennakkoaavistus. <3

Kohti joulua

Kerroin Opettaja-lehden haastattelussa, miten blogini on hyvä indikaattori sille, miten kiire minulla on. Ensin sairastelin ja sitten toipilaana jaksoin juuri hoitaa työni, mutta en muuta. Minä rakastan blogin pitämistä ja haluaisin kirjoittaa tänne paljon useammin, mutta alkutalvesta aika tai voimat ovat loppuneet kesken.

Olisin halunnut kirjoittaa Nepalista paljon enemmän. Olen siellä edelleen unissani. Olisin halunnut kirjoittaa rakkaudesta, koska tiedän sellaisen ilahduttavan monia, mutta en ole ehtinyt. Viikonloppuna olin pahantuulinen ja annoin kipakkuuteni ja temperamenttini räiskyä. Koska olen tuntenut miehen niin kauan, en ole edes yrittänyt esittää parempaa kuin olen. Mies ottaa minut tyynesti. Tänään kysyin häneltä, että tiesikö hän että olisin näin hankala. Hän naurahti tienneensä ja lähti sitten hakemaan minulle valkoista joulukuusta, jota en malttanut ostaa, mutta jonka halusin kovasti. Olemme edelleen kovin rakastuneita ja siitä haluan kirjoittaa imeliä päivityksiä. Ehkä ehdin kertoa vielä Nepalistakin lisää.

Mies ei ole ennen juurikaan viettänyt joulua. Se riemastuttaa minua, koska hänellä ei ole mitään jouluperinnerasitteita. Voimme lähteä luomaan ihan omannäköistämme joulua, jossa on lasten toiveille paljon tilaa. Tänään sytytin kuopuksen pyynnöstä kynttilöitä. Kuljemme kohti joulua.

Ps. Nyt ne ovat paikallislehdessä keksineet laittaa minut ehdokkaaksi Vuoden raumalainen-äänestykseen. Alkujärkytyksen jälkeen olen aika otettu. Tuntuu hyvältä, että Unicef-työni on huomattu. Jos haluat kurkata äänestystä ja muita ehdokkaita, niin linkki on tässä: http://ur.fi/vuoden-raumalainen-2012-aanestys

Aina ei tarvitse jaksaa

Olen uupunut.
Kuluneet päivät ovat olleet tahmeaa mössöä.
Vain vaivoin olen repinyt itseni aamuisin unen houkuttavasta kainalosta.
Kuopus päiväkotiin, minä töihin.
Työpäivät lentävät nopeasti ja sujuvat hyvin,
mutta niiden jälkeen en ole jaksanut mitään.
Keuhkoputkentulehdus.
Poskiontelotulehdus.
Keho sanoo: "Hellitä hetken verran."
Päässä kiehuu syyllisyys: "Aina pitäisi olla toimittamassa jotain."
Toisen antibioottikuurin alkaessa luovutan.
Teen vain välttämättömimmän.
Kuopus päiväkotiin, minä peiton alle.
Kuristan syyllisyydentunteet, jotka eivät edes tule ulkoa päin. 
Ne kumpuavat minun sisältäni ja ovat osa minuun kirjoitettua luterilaista kaavaa.
Murran kaavan ja nukun.
Otan kaiken avun vastaan, mitä saan.
En pyytele anteeksi enkä nöyristele nyt.
Onnellisena käännän kylkeäni 
ja annan armollisen levon kietoa minut höyhenenkevyeen huomaansa.
En vaadi muilta jatkuvaa jaksamista,
miksi itselleen pitäisi olla sen armottomampi?
Ajatusteni siirryttyä oikeille raiteille,
tunnen miten paraneminen alkaa.

Mies sanoo kauniiksi
minua
lommosilmäistä ja kalpeaa.

The Town Walks On By - Kaupunki kulkee ohitsemme

I never get tired of my beautiful hometown. I never get tired of photographing those two men.
***
En väsy kauniiseen kotikaupunkiini. En väsy kuvaamaan noita kahta miestä.