Merirosvolaiva-leikkimökin avajaiset

Tänään oli mökillämme erikoispäivä. Leikkimökiksi remontoitu vene sai avajaisjuhlissa nimekseen Salafiina. Merirosvo-teemaisten juhlien ohjelmassa oli muun muassa maljojen nosto, kunnialaukauksien tekeminen (ilmapallojen avulla), merirosvolaulun laulaminen ja tietenkin aarteenetsintä. Aarrejahdin ensimmäinen vihje löytyi vanhasta traktorista. Tarjoiluina  avajaisissa oli esimerkiksi peikonnäköisiä cocktailpaloja, keksejä, shipsejä ja popcornia. Tarjottavat nautittiin merirosvolautasista ja merirosvomukeista. Suu pyyhittiin asiaankuuluvasti merirosvoservetillä. Merirosvolaivan sisältä löytyi myös karkkibaari. Juhlien loppupuolella saimme nauttia hurjasta miekkailunäytöksestä. Oli kiva iltapäivä!

Kun on juhannus ja yötön yö

Haitari soi ja minua pyydetään laulamaan. Laulan korkealta ja kovaa, sydämeni kyllyydestä. Toiset tanssivat, toiset laulavat mukana, joku liikuttuu tutusta kappaleesta kyyneliin. Tiedän, että ääneni ei ole pitkän nuhan jälkeen kunnossa, mutta silti minua pyydetään jatkamaan. Kehotetaan jatkamaan myös omassa elämässä: "Sopisit johonkin musikaaliin tai operettiin!" 

Minulle on usein sanottu, että minusta olisi pitänyt tulla näyttelijä tai laulaja. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haaveilin joskus näyttelijän urasta, mutta en ole silti koskaan tehnyt mitään sen eteen. Välillä mietin asiaa ja minusta tuntuu haikealta. Onneksi aina välillä on juhannus ja juhla. Yötön yö ja yleisö, jolle haluan antaa siinä hetkessä kaikkeni ja joka elää laulamieni kappaleiden mukana.

Laulan vanhoja kappaleita, Ystävänlaulua, Uralin pihlajaa, Moskovan valoja... kaikkia sellaisia lauluja, joita isoäitini rakasti. Minusta tuntuu, etten laula yksin vaan isoäitikin laulaa minussa ja minäkin laulan isoäidille.

Kun juhlat ovat loppu ja kaikki muut ovat jo menneet nukkumaan, istun minä toppatakkiin kääriytyneenä mökkilammen laiturilla. Nautin siitä, miten olin niin läsnä. Nautin siitä, että saan myös varastettua hiljaisen, yksinäisen hetken, jolloin olen läsnä vain itselleni. 

Onnistuinpas yllättämään!

Aah, mikä onnenhuokaus minulta pääsee, kun pitkästä aikaa ehdin päivittämään blogiani...

Miehellä oli syntymäpäivä ja yritin keksiä kivaa lahjaa. Kiireen takia meiltä ovat jääneet synttärit ja yhdessäolon vuosipäivät juhlimatta. Mies on toki ollut romanttinen ja muistanut, mutta minä olen ollut ihan tylsä ja töihin hautaantunut.

Järjestin niin, että lapset eivät olleet kotona ja ehdotin miehelle, että juhlisimme hänen sytymäpäiväänsä käymällä naapurikaupungissa kirpputoreilla (yhteinen lempiharrastus) ja syömässä. Miehelle tämä sopi hyvin,

Kun olimme jo naapurikaupungissa kerroin, että jäämmekin sinne yöksi. Mies oli todella yllättynyt. Olin salaa varannut hotellihuoneen ja pakannut jännittyneenä (mies on todella tarkka pukeutumisestaan) mielestäni ihan sopivat vaihtovaatteet hänelle mukaan. Rahaa minulla ei ole yllin kyllin, mutta sain varattua meille yhdeksi yöksi sviitin, jossa on oma sauna. Se oli meille aivan luksusta.

Reilut kaksi vuotta sitten kun aloimme olla yhdessä (molempien luopuessa sen hetkisistä parisuhteistaan) tuntui siltä, että pitää päästä hetkeksi pois Raumalta ja turhanpäiväisten juorujen joukosta. Niinpä lähdimme Poriin. Ei heti ajattelisi, mutta joskus naapurikaupungissakin voi olla ihan lomalla. Niin oli nytkin. Yövyimme samassa hotellissa kuin kaksi vuotta sitten eli Porin Sokos Hotel Vaakunassa. Henkilökunnan palveluhenkisyys oli tutun tasokasta ja aamiainen ihana. Kaiken kruunu oli se, että hotellihuoneemme saunan ikkunasta näkyi kaunis Keski-Porin kirkon torni. Oli ihanaa huomata, että on edelleen aivan hullaantunut toiseen. Hauskaa oli juhlia siellä, missä ensi kertaa yövyimme hotellissa yhdessä. Ei haitannut yhtään, että olimme raumalaisia Porissa. ;) Kerrankin minäkin antiromantikko osasin olla romanttinen.

Löysin kirppareilta kivan kesäasun. Tunika on Sisätorilta ja kengät Patakirppikseltä.

Kun meno on kova, ovat kuvat vähissä/Blue Sea Film Festival

Keskiaukeamalla oli ohjelmakartta. Oli vain minä ja tapahtuma, jota raumalaisessa vuodenkulussa rakastan: Elokuvajuhlat. Menen sinne, minne nenä näyttää ja annan pinkin fillarini kiidättää minua. Avajaisissa oli paitsi ihania tuttuja ja tuntemattomia, myös bändi johon hurahdin. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha. Merkillisen kiehtova sekoitus kletzmeriä, slaavilaista melankoliaa ja suomalaista humppaa. Koko raumlainen kesäpiha tanssi villisti, minä muiden mukana. Yhdessä, yksin, kahdestaan ja välillä huivin kanssa.
Seuraavana päivänä annoin taas intuition viedä. Muutama elokuva, sitten kuuntelemaan kirjailija Tapio Koivukarin haastattelua. Uusi kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Perään 18 minuuttia Juicea ja Pieksämäen aseman blues. Sitten kohtaamisia ja tanssia elokuvaväen kanssa. Mielihyvä siitä, kun kokenut näyttelijä kehuu tanssin pyörteissä minun liikkuvan ihanasti. Kutsu toisille elokuvajuhlille. 
Viilenevässä yössä vie uskollinen pyöräni minut kotiin. Sunnuntaina on suloinen lumpsahdus perhe-elämään, kun kuopus palaa mummun luota syliini. Hetken elin oman elämäni elokuvaa, jossa kukaan muu ei kulkenut samaa polkua kuin minä. Ohikiitävä riehakkuus ja juhla. Ilo. Ilo siitä, että elämässä on niin paljon.

Ps. Jos et vielä ole kokenut Blue Sea Film Festivalia, niin tule ensi vuonna mukaan nauttimaan elämänmakuisesta elokuvajuhlasta, jossa kertomukset, kohtaamiset, fakta ja fiktio rikastuttavat mieltä!

Hyvää uutta vuotta!

Minulle ja lapsilleni on vakiintunut jo melkein perinteeksi viettää vappua, juhannusta ja uutta vuotta erään ystäväperheen kanssa. Lapsemme eivät ole aivan samanikäisiä, mutta tulevat keskenään hyvin toimeen. Koska miehellä ja minulla on ollut osittain sama ystäväpiiri, tuntee tämä perhe meidät monen vuoden takaa. Uuden vuoden viettomme oli ihanan leppoisaa.
En voinut olla muistelematta sitä, miten viime uutena vuotena itkin särkynyttä sydäntäni tämän saman ystäväni keittiössä. Silloin itsehillintäni petti vain muutaman minuutin jälkeen siitä, kun olin lasteni kanssa saapunut hänen luokseen. En kauheasti pidä halaamisesta, mutta silloin tuntui hyvältä olla hänen halauksessaan ja rauhoittua.
Tänä vuonna oli myös halausten aika. Rakkaudentäyteisten, vapautuneiden ja iloisten halausten aika. Tultuamme kotiin, kiipustimme keskiyöllä talomme korkeimmalle parvekkeelle katsomaan raketteja. Meillä oli mukanamme kilistelylasit ja pommacia. Kuopuskin jaksoi valvoa ja skoolailla. Parvekkeella halasimme ryhmähalin ja nauroimme kuopuksen:"Ji-pii!"-huudoille. 
Minulla on tästä vuodesta hyvä ennakkoaavistus. <3

Joulu

Halusin valkoisen joulukuusen ja vaaleanpunaisen joulutunnelman. Halusin rauhallisen ja stressittömän juhlan ilman riitaa ja kiirettä. Halusin vaivatonta ja mukavaa yhdessäoloa. Sain mitä halusin ja enemmänkin. On ollut ihana joulu!

Joulukuusen valot vaihtavat väriä. Minusta kuusi on kitschiydessään persoonallisen kaunis. Kylässä piipahtanut isäni sanoi:"Kuusesi on vähän kuten uusi lätsäni, niin ruma, että se on jo kaunis." Isäni sanoi myös, että kuusi on cool. Niin tai näin, kuopukseni ja minä hykertelimme onnesta kuusta koristellessamme. Meistä kuusi on hieno.

Kohti joulua

Kerroin Opettaja-lehden haastattelussa, miten blogini on hyvä indikaattori sille, miten kiire minulla on. Ensin sairastelin ja sitten toipilaana jaksoin juuri hoitaa työni, mutta en muuta. Minä rakastan blogin pitämistä ja haluaisin kirjoittaa tänne paljon useammin, mutta alkutalvesta aika tai voimat ovat loppuneet kesken.

Olisin halunnut kirjoittaa Nepalista paljon enemmän. Olen siellä edelleen unissani. Olisin halunnut kirjoittaa rakkaudesta, koska tiedän sellaisen ilahduttavan monia, mutta en ole ehtinyt. Viikonloppuna olin pahantuulinen ja annoin kipakkuuteni ja temperamenttini räiskyä. Koska olen tuntenut miehen niin kauan, en ole edes yrittänyt esittää parempaa kuin olen. Mies ottaa minut tyynesti. Tänään kysyin häneltä, että tiesikö hän että olisin näin hankala. Hän naurahti tienneensä ja lähti sitten hakemaan minulle valkoista joulukuusta, jota en malttanut ostaa, mutta jonka halusin kovasti. Olemme edelleen kovin rakastuneita ja siitä haluan kirjoittaa imeliä päivityksiä. Ehkä ehdin kertoa vielä Nepalistakin lisää.

Mies ei ole ennen juurikaan viettänyt joulua. Se riemastuttaa minua, koska hänellä ei ole mitään jouluperinnerasitteita. Voimme lähteä luomaan ihan omannäköistämme joulua, jossa on lasten toiveille paljon tilaa. Tänään sytytin kuopuksen pyynnöstä kynttilöitä. Kuljemme kohti joulua.

Ps. Nyt ne ovat paikallislehdessä keksineet laittaa minut ehdokkaaksi Vuoden raumalainen-äänestykseen. Alkujärkytyksen jälkeen olen aika otettu. Tuntuu hyvältä, että Unicef-työni on huomattu. Jos haluat kurkata äänestystä ja muita ehdokkaita, niin linkki on tässä: http://ur.fi/vuoden-raumalainen-2012-aanestys