Männistön Lippakioski

Olen monta vuotta tuijotellut kotikulmillani tyhjänä olevaa nostalgista lippakioskia ja salaa toivonnut, että se heräisi henkiin.
Tänä kesänä toiveeni toteutui, kun keltainen kioski pitkästä aikaa avasi ovensa.
Myytävänä on esimerkiksi suussasulavaa jäätelöä, vohveleja sekä nostalgisuutta henkiviä makeisia ja limonaadeja. Vanhanajan pannukahvi tarjotaan somista posliinikupeista.

Asiointi hyvän palvelun lippakioskissa on elämys. 
Toivonkin, että raumalaiset ja Raumalla vierailevat kävisivät kioskilla jo ihan kannatuksen vuoksi. Haluaisin nimittäin tulevaisuudessakin hakea jätskihampaan kolottaessa ihania Jätskibaari Vohvelin jäätelöitä, joilla ei ole mitään tekemistä kaupan esanssijätskien kanssa. 
Männistön Lippakioski on avoinna keskiviikosta sunnuntaihin. 

Lisää voi kurkata vaikkapa tästä: https://www.facebook.com/mannistonlippakioski

Yhdessä

Olen nainen, jolla on vahva tarve itsenäisyyteen. Nuoruuden avioliiton jälkeen en ole juuri tehnyt hankintoja kenenkään kanssa yhdessä. Minulle ei olisi tullut mieleenkään perustaa yhteistä tiliä. Kotini ja irtaimistoni omistan yksin. En halua sitoa omaisuuttani kenenkään kanssa.

Tänään tein kuitenkin toisin. Rauman Pyhän Ristin kirkon viereisessä aitassa oli taidenäyttely. Menin sinne miehen kanssa hetken mielijohteesta. Vielä suuremman spontaaniuden puuskassa ostimme yhdessä taulun, josta molemmat pitivät. En muista enää taiteilijan nimeä, enkä taulun nimeä (Olisiko ollut Veden voima?). Tämä on kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäinen yhteinen hankintamme. Hieno hankinta. On hyvä mieli.

Kadonnutta kaipaamassa / Nostalgia

Mansikoita kasvaa vieläkin samoissa paikoissa. Mökki on aina näyttänyt vanhalta, mutta joskus se oli valkoinen. Tupakansavu kulkee sisään tai ulos. Ei siitä henno sanoa. 

Jokin sydämessä nytkähtää, kun oma lapsi yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuttua kivipolkua. Niin varovasti, kaupungissa kasvanut. Ei tiedä, että äiti osaa vieläkin ulkoa ne kivet, jotka liikkuvat.

Lapsuuden naapuri auttaa kukkien poimisessa -ota vielä näitäkin... ja näitä! Metsäänkin ehditään. Yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella hakee metsän kultaisen aarteen ajattelematta, vaistolla. 

Mies näyttää viljelmiään ylpeänä ja jakaa omastaan. Poimitaan yhdessä mansikoita, salaattia, tilliä, persiljaa ja nostetaan kauniin punaisia perunoita. Hän kaivaa maasta varovasti minulle vielä maksaruohonkin, kun tuumin, että sellainen olisi pihalla kiva. 

Kaikesta yltäkylläisyydestä pyörällä huolehdin kotimatkalla, että huomasinko edes kiittää. Sisko lohdutti, että ainakin hän kiitti. 

Kotona mieli on nostalginen. Laitan kukat maljakkoon. Kokkaan antimista puhdasta lähiruokaa, joka on aina ollut samanlaista, ennen kuin luomusta kuultiinkaan. 

Kaipaan, kaipaan, kaipaan, mutta vähemmän mitä pelkäsin. Ei mikään oikeasti ole kadonnut. Siellä se on kaikki sydämessäni, sieluni maisemassa, sisälläni. Yksi on varmaa. Muita autetaan samalla tavalla kuin silloinkin, kun itsekkyyteen ei ollut vielä varaa.

Irjanne

Kun ei jaksa matkustaa kauas, mutta haluaa retkelle, kannattaa suosia lähimatkailua. Näin paikallislehdessä mainoksen, jossa kerrottiin Irjanteen nähtävyyksistä. Innostuin heti ja ajattelin, että tämä olisi kiva kohde etenkin 5-vuotiaalle pikkumiehelleni. Vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Raumalta on Eurajoki ja sen yksi kylä on Irjanne. Vierailimme ensin Faltun sahalla. Saha on tänä kesänä ensimmäistä kertaa auki yleisölle. Vanhanajan koneissa on omanlaistansa nostalgiaa ja estetiikkaa, jota nykyajan koneista ei löydä. Kävimme myös pittoreskissa Ruikan myllyssä sekä Irjanteen Maaseutu-, Koulu- ja Kotiseutumuseossa. Illan koittaessa kävimme vielä kauniissa ja koruttomassa Irjanteen kirkossa. Siellä oli alkamassa iltajumalanpalvelus, johon olisin halunnut jäädä, mutta siinä vaiheessa pikkumies oli niin väsynyt, että tyydyimme kuuntelemaan kirkonkellojen soiton ja sitten lähdimme kotia kohti. Pieni mies, iso mies ja minä olimme kauhean onnellisia retkestämme. Opimme ja näimme uutta ja ennen kaikkea retkemme oli ekologinen, edullinen ja antoi meille uutta näkökulmaa kotiseutuumme.

Johannes - Sovetsky

Matkalla Viipurista Pietariin yövyimme Johanneksessa, suomalaisten 1990-luvun alussa rakentamassa Lokki-hotellissa.

On lohduttoman näköisiä kerrostaloja
ja unohdettuja pitsihuviloita.
Valkoinen kissa, joka kulkee
kulkee ohi.

On Johanneksen kirkon rauniot
ja muistomerkki.
Likaisen oloinen nurmikko,
askeliaan on syytä varoa.

On mustavalkoinen kissa
joka kulkee kohti,
juttelee,
ei jätä rauhaan.

On niin paljon katoavaa kauneutta,
josta kukaan ei pidä huolta.
On niin paljon ajatuksia,
joita en edes tiennyt
osaavani ajatella.

Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali

Koska rakastan kirkkoja, kuuluu matkaohjelmaani aina kirkkovierailuja. Aleksanteri III rakennutti tämän kauniin kirkon paikalle, jossa hänen isänsä Aleksanteri II vuonna 1881 murhattiin. Verikirkko-nimitys johtuu tuosta tapahtumasta. Neuvostoaikana, kun ihmisiltä monen muun asian ohella vietiin uskonto, kohdeltiin Venäjän kauniita kirkkoja huonosti. Minua huimaa ajatuskin siitä, että tämä upea mosaiikkitöin koristeltu kirkko oltiin aikeissa räjäyttää. Sitä ei onneksi tehty, vaan kirkko toimi muun muassa teatterilavastevarastona. Käsittämätöntä. Nykyään kirkko on kunnostettu entiseen kukoistukseensa. Jos matkaat Pietariin, suosittelen tutustumaan Verikirkkoon. 
Kuljin miehen kanssa kirkossa käsi kädessä. Osoittelimme toisillemme kuvia ja yksityiskohtia. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain jakaa näin mahtavan elämyksen juuri tämän ihmisen kanssa.

Greetings from Gdansk/Kuvapostia Gdanskista

Kun meno on kova, ovat kuvat vähissä/Blue Sea Film Festival

Keskiaukeamalla oli ohjelmakartta. Oli vain minä ja tapahtuma, jota raumalaisessa vuodenkulussa rakastan: Elokuvajuhlat. Menen sinne, minne nenä näyttää ja annan pinkin fillarini kiidättää minua. Avajaisissa oli paitsi ihania tuttuja ja tuntemattomia, myös bändi johon hurahdin. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha. Merkillisen kiehtova sekoitus kletzmeriä, slaavilaista melankoliaa ja suomalaista humppaa. Koko raumlainen kesäpiha tanssi villisti, minä muiden mukana. Yhdessä, yksin, kahdestaan ja välillä huivin kanssa.
Seuraavana päivänä annoin taas intuition viedä. Muutama elokuva, sitten kuuntelemaan kirjailija Tapio Koivukarin haastattelua. Uusi kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Perään 18 minuuttia Juicea ja Pieksämäen aseman blues. Sitten kohtaamisia ja tanssia elokuvaväen kanssa. Mielihyvä siitä, kun kokenut näyttelijä kehuu tanssin pyörteissä minun liikkuvan ihanasti. Kutsu toisille elokuvajuhlille. 
Viilenevässä yössä vie uskollinen pyöräni minut kotiin. Sunnuntaina on suloinen lumpsahdus perhe-elämään, kun kuopus palaa mummun luota syliini. Hetken elin oman elämäni elokuvaa, jossa kukaan muu ei kulkenut samaa polkua kuin minä. Ohikiitävä riehakkuus ja juhla. Ilo. Ilo siitä, että elämässä on niin paljon.

Ps. Jos et vielä ole kokenut Blue Sea Film Festivalia, niin tule ensi vuonna mukaan nauttimaan elämänmakuisesta elokuvajuhlasta, jossa kertomukset, kohtaamiset, fakta ja fiktio rikastuttavat mieltä!