Mansikoita kasvaa vieläkin samoissa paikoissa. Mökki on aina näyttänyt vanhalta, mutta joskus se oli valkoinen. Tupakansavu kulkee sisään tai ulos. Ei siitä henno sanoa.
Jokin sydämessä nytkähtää, kun oma lapsi yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuttua kivipolkua. Niin varovasti, kaupungissa kasvanut. Ei tiedä, että äiti osaa vieläkin ulkoa ne kivet, jotka liikkuvat.
Lapsuuden naapuri auttaa kukkien poimisessa -ota vielä näitäkin... ja näitä! Metsäänkin ehditään. Yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella hakee metsän kultaisen aarteen ajattelematta, vaistolla.
Mies näyttää viljelmiään ylpeänä ja jakaa omastaan. Poimitaan yhdessä mansikoita, salaattia, tilliä, persiljaa ja nostetaan kauniin punaisia perunoita. Hän kaivaa maasta varovasti minulle vielä maksaruohonkin, kun tuumin, että sellainen olisi pihalla kiva.
Kaikesta yltäkylläisyydestä pyörällä huolehdin kotimatkalla, että huomasinko edes kiittää. Sisko lohdutti, että ainakin hän kiitti.
Kotona mieli on nostalginen. Laitan kukat maljakkoon. Kokkaan antimista puhdasta lähiruokaa, joka on aina ollut samanlaista, ennen kuin luomusta kuultiinkaan.
Kaipaan, kaipaan, kaipaan, mutta vähemmän mitä pelkäsin. Ei mikään oikeasti ole kadonnut. Siellä se on kaikki sydämessäni, sieluni maisemassa, sisälläni. Yksi on varmaa. Muita autetaan samalla tavalla kuin silloinkin, kun itsekkyyteen ei ollut vielä varaa.
Onpas hieno! :)
VastaaPoista