Kadonnutta kaipaamassa / Nostalgia

Mansikoita kasvaa vieläkin samoissa paikoissa. Mökki on aina näyttänyt vanhalta, mutta joskus se oli valkoinen. Tupakansavu kulkee sisään tai ulos. Ei siitä henno sanoa. 

Jokin sydämessä nytkähtää, kun oma lapsi yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuttua kivipolkua. Niin varovasti, kaupungissa kasvanut. Ei tiedä, että äiti osaa vieläkin ulkoa ne kivet, jotka liikkuvat.

Lapsuuden naapuri auttaa kukkien poimisessa -ota vielä näitäkin... ja näitä! Metsäänkin ehditään. Yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella hakee metsän kultaisen aarteen ajattelematta, vaistolla. 

Mies näyttää viljelmiään ylpeänä ja jakaa omastaan. Poimitaan yhdessä mansikoita, salaattia, tilliä, persiljaa ja nostetaan kauniin punaisia perunoita. Hän kaivaa maasta varovasti minulle vielä maksaruohonkin, kun tuumin, että sellainen olisi pihalla kiva. 

Kaikesta yltäkylläisyydestä pyörällä huolehdin kotimatkalla, että huomasinko edes kiittää. Sisko lohdutti, että ainakin hän kiitti. 

Kotona mieli on nostalginen. Laitan kukat maljakkoon. Kokkaan antimista puhdasta lähiruokaa, joka on aina ollut samanlaista, ennen kuin luomusta kuultiinkaan. 

Kaipaan, kaipaan, kaipaan, mutta vähemmän mitä pelkäsin. Ei mikään oikeasti ole kadonnut. Siellä se on kaikki sydämessäni, sieluni maisemassa, sisälläni. Yksi on varmaa. Muita autetaan samalla tavalla kuin silloinkin, kun itsekkyyteen ei ollut vielä varaa.

Merirosvolaiva-leikkimökin avajaiset

Tänään oli mökillämme erikoispäivä. Leikkimökiksi remontoitu vene sai avajaisjuhlissa nimekseen Salafiina. Merirosvo-teemaisten juhlien ohjelmassa oli muun muassa maljojen nosto, kunnialaukauksien tekeminen (ilmapallojen avulla), merirosvolaulun laulaminen ja tietenkin aarteenetsintä. Aarrejahdin ensimmäinen vihje löytyi vanhasta traktorista. Tarjoiluina  avajaisissa oli esimerkiksi peikonnäköisiä cocktailpaloja, keksejä, shipsejä ja popcornia. Tarjottavat nautittiin merirosvolautasista ja merirosvomukeista. Suu pyyhittiin asiaankuuluvasti merirosvoservetillä. Merirosvolaivan sisältä löytyi myös karkkibaari. Juhlien loppupuolella saimme nauttia hurjasta miekkailunäytöksestä. Oli kiva iltapäivä!

Kun on juhannus ja yötön yö

Haitari soi ja minua pyydetään laulamaan. Laulan korkealta ja kovaa, sydämeni kyllyydestä. Toiset tanssivat, toiset laulavat mukana, joku liikuttuu tutusta kappaleesta kyyneliin. Tiedän, että ääneni ei ole pitkän nuhan jälkeen kunnossa, mutta silti minua pyydetään jatkamaan. Kehotetaan jatkamaan myös omassa elämässä: "Sopisit johonkin musikaaliin tai operettiin!" 

Minulle on usein sanottu, että minusta olisi pitänyt tulla näyttelijä tai laulaja. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haaveilin joskus näyttelijän urasta, mutta en ole silti koskaan tehnyt mitään sen eteen. Välillä mietin asiaa ja minusta tuntuu haikealta. Onneksi aina välillä on juhannus ja juhla. Yötön yö ja yleisö, jolle haluan antaa siinä hetkessä kaikkeni ja joka elää laulamieni kappaleiden mukana.

Laulan vanhoja kappaleita, Ystävänlaulua, Uralin pihlajaa, Moskovan valoja... kaikkia sellaisia lauluja, joita isoäitini rakasti. Minusta tuntuu, etten laula yksin vaan isoäitikin laulaa minussa ja minäkin laulan isoäidille.

Kun juhlat ovat loppu ja kaikki muut ovat jo menneet nukkumaan, istun minä toppatakkiin kääriytyneenä mökkilammen laiturilla. Nautin siitä, miten olin niin läsnä. Nautin siitä, että saan myös varastettua hiljaisen, yksinäisen hetken, jolloin olen läsnä vain itselleni. 

Kun meno on kova, ovat kuvat vähissä/Blue Sea Film Festival

Keskiaukeamalla oli ohjelmakartta. Oli vain minä ja tapahtuma, jota raumalaisessa vuodenkulussa rakastan: Elokuvajuhlat. Menen sinne, minne nenä näyttää ja annan pinkin fillarini kiidättää minua. Avajaisissa oli paitsi ihania tuttuja ja tuntemattomia, myös bändi johon hurahdin. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha. Merkillisen kiehtova sekoitus kletzmeriä, slaavilaista melankoliaa ja suomalaista humppaa. Koko raumlainen kesäpiha tanssi villisti, minä muiden mukana. Yhdessä, yksin, kahdestaan ja välillä huivin kanssa.
Seuraavana päivänä annoin taas intuition viedä. Muutama elokuva, sitten kuuntelemaan kirjailija Tapio Koivukarin haastattelua. Uusi kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Perään 18 minuuttia Juicea ja Pieksämäen aseman blues. Sitten kohtaamisia ja tanssia elokuvaväen kanssa. Mielihyvä siitä, kun kokenut näyttelijä kehuu tanssin pyörteissä minun liikkuvan ihanasti. Kutsu toisille elokuvajuhlille. 
Viilenevässä yössä vie uskollinen pyöräni minut kotiin. Sunnuntaina on suloinen lumpsahdus perhe-elämään, kun kuopus palaa mummun luota syliini. Hetken elin oman elämäni elokuvaa, jossa kukaan muu ei kulkenut samaa polkua kuin minä. Ohikiitävä riehakkuus ja juhla. Ilo. Ilo siitä, että elämässä on niin paljon.

Ps. Jos et vielä ole kokenut Blue Sea Film Festivalia, niin tule ensi vuonna mukaan nauttimaan elämänmakuisesta elokuvajuhlasta, jossa kertomukset, kohtaamiset, fakta ja fiktio rikastuttavat mieltä!

Ystävänpäivän korukutsut

Pidin äitini kanssa ystävänpäivän korukutsut äitini luona. Tuttumme oli esittelemässä meille Luna-koruja, joita hän myy. Ilta oli todella kiva. Koruesittelyn lisäksi tarjosimme pientä syötävää ja juotavaa. Ohjelmassa oli myös ystävänpäivärunon kirjoittaminen. Jokainen sai sanomalehden, josta piti valita yksi artikkeli. Jutusta poimittiin oman halun mukaan sanoja, jotka ympyröitiin. Tarkoitus oli saada jonkunnäköinen runo aikaan. Lopuksi runot kirjoitettiin kortteihin ja kortit jaettiin sattumanvaraisesti, joten jokainen sai oman ystävänpäiväkortin. Omassa kortissani oli seuraavanlainen runo:

Saivat tyttären.
Perheen Mimosa,
haltioissaan hoitaa, pusuttelee.
Kovasti kyseli,
toiveissa sisko.
Kutsuttu lempinimensä mukaan,
oli myös Mimosa 
tuolloin.

Tarjottavina oli muun muassa ystävänpäivärinkuloita, koristeltuja vaahtokarkkeja ja ystävänpäiväleipiä. Toiseksi ylimmässä kuvassa on rinkuloita, joiden ohjeen mukailin siskoltani.

Ystävänpäivärinkulat:
Tarvitaan voitaikinaa, tuorejuustoa ja kinkkusuikaleita.
Vähän sulanut voitaikinalevy kaulitaan puolitoistakertaiseksi. Se voidellaan tuorejuustolla (itse käytin valkosipulin makuista). Tuorejuuston päälle ripotellaan kinkkusuikaleita. Levy kääritään rullaksi ja laitetaan hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Rullasta leikataan siivuja (kuin kääretortusta) ja ne paistetaan uunissa parissasadassa asteessa, kunnes ovat saaneet väriä pintaan. Minulla oli kaksi pakettia voitaikinaa ja siitä tuli tosi paljon rinkuloita. Mies vei niitä seuraavana päivänä töihinkin.

Ystävänpäivän vaahtokarkit (neljäs kuva) valmistuvat niin, että vaahtokarkki laitetaan grillivartaaseen. Sitten se kastetaan sulatettuun suklaaseen ja suklaan päälle ripotellaan nomparelleja.

Ystävänpäivän leivät, jotka ristin ystävänpäivän jolliksi (kolmas kuva) valmistuvat tavallisesta paahtoleivästä, jonka väliin laitoin ruohosipuli-tuorejuustoa, lauantaimakkaraa ja kurkkua. Lopuksi leikkasin leivät neljään osaan ja koristelin cocktailtikkuun pujotetulla kirsikkatomaatin puolikkaalla.

Kuohuvana juomana tarjoilimme karpalolikööriä, jonka päälle kaadettiin reilusti karpalokivennäisvettä. Vieraat saivat ottaa lasit mukaansa "matkamuistoiksi". Keskenään erilaiset lasit oli keräilty kirpputoreilta.