Haitari soi ja minua pyydetään laulamaan. Laulan korkealta ja kovaa, sydämeni kyllyydestä. Toiset tanssivat, toiset laulavat mukana, joku liikuttuu tutusta kappaleesta kyyneliin. Tiedän, että ääneni ei ole pitkän nuhan jälkeen kunnossa, mutta silti minua pyydetään jatkamaan. Kehotetaan jatkamaan myös omassa elämässä: "Sopisit johonkin musikaaliin tai operettiin!"
Minulle on usein sanottu, että minusta olisi pitänyt tulla näyttelijä tai laulaja. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haaveilin joskus näyttelijän urasta, mutta en ole silti koskaan tehnyt mitään sen eteen. Välillä mietin asiaa ja minusta tuntuu haikealta. Onneksi aina välillä on juhannus ja juhla. Yötön yö ja yleisö, jolle haluan antaa siinä hetkessä kaikkeni ja joka elää laulamieni kappaleiden mukana.
Laulan vanhoja kappaleita, Ystävänlaulua, Uralin pihlajaa, Moskovan valoja... kaikkia sellaisia lauluja, joita isoäitini rakasti. Minusta tuntuu, etten laula yksin vaan isoäitikin laulaa minussa ja minäkin laulan isoäidille.
Kun juhlat ovat loppu ja kaikki muut ovat jo menneet nukkumaan, istun minä toppatakkiin kääriytyneenä mökkilammen laiturilla. Nautin siitä, miten olin niin läsnä. Nautin siitä, että saan myös varastettua hiljaisen, yksinäisen hetken, jolloin olen läsnä vain itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti