En halua olla se äiti

Aamut ovat minulle vaikeita. Olen illanvirkku ja aamuntorkku. Se ominaisuus sopii huonosti kahdeksasta neljään yhteiskuntaan. Aiemmin en ole juuri ollut vastuussa pikkumiehen viemisestä päiväkotiin, mutta eron jälkeen, puolitoista vuotta sitten tilanne muuttui.
Poikani on ihanan reipas. Väsyneenäkin hän pukee ja lähtee tyytyväisenä päiväkotiin. Minulla ei ole autoa, joten kävelemme. Mietin usein aamuisin Camilla Mickwitzin kirjaa, jossa Jason lentää äitinsä perässä päiväkotiin. Äidillä on kiire. Minä en halua olla se äiti. Herään ajoissa, jotta lapseni ei joudu kärsimään kiireestä. Minulta vaatii suurta itsekuria nousta aikaisin, mutta haluan tehdä sen ennen kaikkea lapseni vuoksi. Kuljemme verkkaisesti aamuista katua pitkin. Toisinaan juttelemme, toisinaan emme. Ehdimme katsoa näyteikkunoita. Päiväkodissa opettaja sanoi, että hän ajaa usein ohitsemme ja hänen mieleensä tulee meitä katsoessa yksi sana. Se sana on rauha.
Joskus harvoin korotan ääntäni pojalleni aamulla. Silloin hän loukkaantuu ja se on hänen oikeutensa. Hän tekee kaiken oikein. Lapsen tehtävä ei ole ottaa vastaan aikuisen stressiä kiireisestä aamusta. Se ei edistä mitään, jos vanhempi huutaa kuinka kiire hänellä on töihin. Aikuinen on vastuussa ajanhallinnasta -myös aamuisin.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin ihana kultapoika, että hän jaksaa heti aamulla olla aurinkoinen ja positiivinen, kun äiti vasta heräilee tähän päivään.