Kuluneet päivät ovat olleet tahmeaa mössöä.
Vain vaivoin olen repinyt itseni aamuisin unen houkuttavasta kainalosta.
Kuopus päiväkotiin, minä töihin.
Työpäivät lentävät nopeasti ja sujuvat hyvin,
mutta niiden jälkeen en ole jaksanut mitään.
Keuhkoputkentulehdus.
Poskiontelotulehdus.
Keho sanoo: "Hellitä hetken verran."
Päässä kiehuu syyllisyys: "Aina pitäisi olla toimittamassa jotain."
Toisen antibioottikuurin alkaessa luovutan.
Teen vain välttämättömimmän.
Kuopus päiväkotiin, minä peiton alle.
Kuristan syyllisyydentunteet, jotka eivät edes tule ulkoa päin.
Ne kumpuavat minun sisältäni ja ovat osa minuun kirjoitettua luterilaista kaavaa.
Murran kaavan ja nukun.
Otan kaiken avun vastaan, mitä saan.
En pyytele anteeksi enkä nöyristele nyt.
Onnellisena käännän kylkeäni
ja annan armollisen levon kietoa minut höyhenenkevyeen huomaansa.
En vaadi muilta jatkuvaa jaksamista,
miksi itselleen pitäisi olla sen armottomampi?
Ajatusteni siirryttyä oikeille raiteille,
tunnen miten paraneminen alkaa.
Mies sanoo kauniiksi
minua
lommosilmäistä ja kalpeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti