Kun meno on kova, ovat kuvat vähissä/Blue Sea Film Festival

Keskiaukeamalla oli ohjelmakartta. Oli vain minä ja tapahtuma, jota raumalaisessa vuodenkulussa rakastan: Elokuvajuhlat. Menen sinne, minne nenä näyttää ja annan pinkin fillarini kiidättää minua. Avajaisissa oli paitsi ihania tuttuja ja tuntemattomia, myös bändi johon hurahdin. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha. Merkillisen kiehtova sekoitus kletzmeriä, slaavilaista melankoliaa ja suomalaista humppaa. Koko raumlainen kesäpiha tanssi villisti, minä muiden mukana. Yhdessä, yksin, kahdestaan ja välillä huivin kanssa.
Seuraavana päivänä annoin taas intuition viedä. Muutama elokuva, sitten kuuntelemaan kirjailija Tapio Koivukarin haastattelua. Uusi kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Perään 18 minuuttia Juicea ja Pieksämäen aseman blues. Sitten kohtaamisia ja tanssia elokuvaväen kanssa. Mielihyvä siitä, kun kokenut näyttelijä kehuu tanssin pyörteissä minun liikkuvan ihanasti. Kutsu toisille elokuvajuhlille. 
Viilenevässä yössä vie uskollinen pyöräni minut kotiin. Sunnuntaina on suloinen lumpsahdus perhe-elämään, kun kuopus palaa mummun luota syliini. Hetken elin oman elämäni elokuvaa, jossa kukaan muu ei kulkenut samaa polkua kuin minä. Ohikiitävä riehakkuus ja juhla. Ilo. Ilo siitä, että elämässä on niin paljon.

Ps. Jos et vielä ole kokenut Blue Sea Film Festivalia, niin tule ensi vuonna mukaan nauttimaan elämänmakuisesta elokuvajuhlasta, jossa kertomukset, kohtaamiset, fakta ja fiktio rikastuttavat mieltä!