Millainen on hyvä opettaja?

Opettaja-lehdessä oli tänään juttu blogikirjoittamisestani. Mieleeni tuli pari kuukautta sitten kirjoittamani juttu, jossa pohdin opettajuutta. Kirjoitus on vanhassa blogissani. Tässä linkki kirjoitukseen: http://kirja-ajatuksin.blogspot.fi/2012/08/millainen-on-hyva-opettaja.html

Matkustan vuoteen 2069

Viikon ja kahden päivän päästä lennän Lontoon ja Bahrainin kautta Katmanduun, joka on Nepalin pääkaupunki. Nepalissa eletään tällä hetkellä vuotta 2069.
Viime keväänä jännitin, hyväksyttäisiinkö Unicefiin jättämäni hakemus. Hain vapaaehtoisten kenttämatkalle Nepaliin, jonne valittaisiin vain muutama osanottaja. Minua jännitti myös se, että jos minut valittaisiin, mistä ihmeestä repisin rahat matkaan, varsinkin kun sitä varten pitäisi ottaa palkatonta lomaakin.
Ilokseni minut valittiin kolmen muun vapaaehtoisen lisäksi. Matkamme tarkoitus on tutustua kansainvälisen Unicefin toimintaan, ymmärtää syvällisemmin Unicefin työtä ja tätä kautta saada työvälineitä vapaaehtoistyön tekemiseen sekä Unicefin tekemästä hyväntekeväisyystyöstä tiedottamiseen.
Olin viime sunnuntaina Helsingissä koulutuksessa, jossa paitsi perehdyimme kansainvälisen Unicefin toimintaan ja rakenteeseen, myös Nepalissa tehtävään työhön. Nepal on Suomen Unicefin vanhin avustuskohde. Suomen Unicef on tehnyt Nepalissa töitä vuodesta 1984. Yksi kansainvälisen Unicefin ensimmäisistä kohteista on taasen ollut Suomi. Tuntuu oudolta ajatella, että Suomikin on joskus ollut kehitysmaa eikä siitä ole edes pitä aika.
Matkaohjelma on raskas ja tiivis, mikä on minusta hyvä asia. En minä mihinkään lomalle ole lähdössäkään, vaan opintoretkelle, josta toivottavasti saan taas entistä enemmän kipinää jaksaa jatkaa hyväntekeväisyytyötäni.

Minua haastateltiin tänään, 24.10. paikallisradioon Nepalin matkaani liittyen. Jos joku haluaa kuunnella, niin haastattelu tulee Radio Ramonasta klo:17.30.

Opettaja-lehdessä oli tänään haastattelu blogin kirjoittamiseen liittyen. Linkki lehtijuttuun on tässä.

Ylimmässä kuvassa on matkapuvustoani. Matkan virallisissa osuuksissa edustamme Unicefin paidat päällä.

Aina ei tarvitse jaksaa

Olen uupunut.
Kuluneet päivät ovat olleet tahmeaa mössöä.
Vain vaivoin olen repinyt itseni aamuisin unen houkuttavasta kainalosta.
Kuopus päiväkotiin, minä töihin.
Työpäivät lentävät nopeasti ja sujuvat hyvin,
mutta niiden jälkeen en ole jaksanut mitään.
Keuhkoputkentulehdus.
Poskiontelotulehdus.
Keho sanoo: "Hellitä hetken verran."
Päässä kiehuu syyllisyys: "Aina pitäisi olla toimittamassa jotain."
Toisen antibioottikuurin alkaessa luovutan.
Teen vain välttämättömimmän.
Kuopus päiväkotiin, minä peiton alle.
Kuristan syyllisyydentunteet, jotka eivät edes tule ulkoa päin. 
Ne kumpuavat minun sisältäni ja ovat osa minuun kirjoitettua luterilaista kaavaa.
Murran kaavan ja nukun.
Otan kaiken avun vastaan, mitä saan.
En pyytele anteeksi enkä nöyristele nyt.
Onnellisena käännän kylkeäni 
ja annan armollisen levon kietoa minut höyhenenkevyeen huomaansa.
En vaadi muilta jatkuvaa jaksamista,
miksi itselleen pitäisi olla sen armottomampi?
Ajatusteni siirryttyä oikeille raiteille,
tunnen miten paraneminen alkaa.

Mies sanoo kauniiksi
minua
lommosilmäistä ja kalpeaa.

The Town Walks On By - Kaupunki kulkee ohitsemme

I never get tired of my beautiful hometown. I never get tired of photographing those two men.
***
En väsy kauniiseen kotikaupunkiini. En väsy kuvaamaan noita kahta miestä.

Luksuslaukku

Olen häpeillen kipuillut yhden todella typerän asian kanssa. Samalla kun teen työtä Unicefin vapaaehtoisena ja ajattelen maailmanpelastamisajatuksia olen salaa haaveillut luksuslaukusta. Olen miettinyt, miten hienoa olisi kulkea oma Louis Vuitton tai Chanel olalla keikkuen. En ymmärrä muodista mitään enkä liene järin tyylikäs, joten ehkä ajattelin, että luksuslaukku toisi ripauksen luksusta minuunkin. Luksuslaukun kantajana olisin varmasti hienompi. Ajatus luksuslaukusta tulee mieleeni aina silloin tällöin, mutta loppujen lopuksi olen ihan iloinen ettei minulla ole koskaan ollut varaa hankkia sellaista. Lopullisesti silmäni avasi Maria Veitolan tämänpäiväisessä Trendissä oleva loistava kolumni.

Veitola kirjoittaa luksuslaukkuihin liittyvästä illuusiosta. Hän kirjoittaa siitä, miten helposti kalliin laukun kaltainen statussymboli mielletään hyvin toimeentulevan, onnellisen ihmisen merkiksi. Kolumnissaan Maria Veitola osoittaa muutamalla karulla esimerkillä, miten turhanpäiväisiä kuukauden tai jopa monen kuukauden palkan maksaneet laukut voivat olla. Minulle kolumnin lukeminen oli puhdistavaa. Jospa minäkin voisin nyt hukata tuon tyhjänpäiväisen haaveeni. Mielummin käytän vähiä rahojani vaikka joululahjaostoksiin, joista suurimman osan ostan täältä. Ihania tuotteita, joissa on "lahja lahjassa".

Minä sain eilen lahjan. Mies antoi minulle kaksi isoäidilleen kuulunutta laukkua. Arvioisimme, että laukut ovat 1940- tai 1950-luvulta. Laukut ovat hienoja ja persoonallisia. Ne ovat myös sisältä viimeisen päälle tehtyjä. Minulle nuo laukut ovat luksuslaukkuja. Niillä on sielua ja niillä on tarina. Lisäksi ne ovat kestäneet aikaa uskomattoman hyvin. Laukut ovat kesällä kirpputorilta ostamani vanhan lipaston päällä. Lipaston tarinaa en tunne, mutta tuntuu hyvältä ostaa jotain, joka on ollut jo kauan olemassa. Jotain jonka vuoksi ei ole tarpeettomasti tuhlattu luonnonvaroja.

Ensi kuussa minä saan kokea jotain ainutlaatuista: Minut on yhtenä neljästä suomalaisesta valittu Unicefin kenttämatkalle Nepaliin. On selvää, että kyseessä ei ole mikään luksusmatka, mutta minulle tuollainen elämys näyttäytyy luksuksena. Tasan kuukauden päästä on lähtö. Matkajännitys nostaa jo päätään.

Me sytytettiin koko koti täyteen kynttilöitä

Mies tuli eilen illalla viikon lomaltaan kotiin. Minulla oli ollut hetkelle visio: Koti olisi puhtaanraikas, olisin viikonloppuna käynyt sienimetsällä ja leiponut illaksi sienipiirakkaa sekä ehkä ostanut viiniä piirakan seuraksi. Minä olisin levänneen ja hehkeän näköinen mekossani ja käherretyissä hiuksissani. Romanttinen kynttilänvalo siivittäisi jälleennäkemistämme.

(Ja sitten se totuus: Koti oli kohtuullisen siisti, kun olin lahjonut esikoisen ihan pätevällä summalla hoitamaan asian. Sieniä? He-hee, viikonloppu meni pedissä niistäessä ja yskiessä. Sienipiirakkaa? Kts. viikonlopun aktiviteettini. Levännyt ja hehkeä nainen, kiharoita? Kts. viikonlopun aktiviteettini. Suihkussa jaksoin käydä ja jotain kevyen ehostuksen tapaista räpeltää kasvoihini. Yritin epätoivoisesti piilottaa niistämisestä ärtynyttä ihoani. Tyttäreni sytytti kynttilöitä ympäri kotia. Se paitsi loi ihanan kodikasta tunnelmaa, oli myös minulle armollisempaa. Kynttilänvalossa on kauniimpi. Tosin minun tapauksessani täysi pimeys olisi voinut olla paras vaihtoehto. :)

Laitoin kylppärin lavuaarille tuikun palamaan ja tyttäreni ideoi siihen koristeeksi myös pienen peilin ja sisustushelmet. Eteisessä tunnelmaa loi oppilaaltani lahjaksi saama suuri lyhty. 
Kaksi alimmaista kuvaa ovat makuuhuoneestani.

Nyt menen takaisin huilaamaan ja toivon, että tänään lääkäristä saamani antibioottikuuri alkaisi tepsiä. Onneksi mies on takaisin reissultaan. On rankkaa hoitaa lapsia illat, kun on itse kipeänä, vaikka olenkin saanut apua kuopuksen päiväkotiin viemisten ja hakemisten kanssa.