Ympäröivä maailma saisi vaimentua niin, että voisi kuulla kirkkaasti ajatukset oman päänsä sisältä.
Jos aina on jotain kohinaa, niin miten sitä kohta enää tuntee itseään, jos ei koskaan ehdi kohdata itseään?
Maailman ilmakehässä on kuulemma yksi prosentti alkuräjähdyksen jäljiltä jäänyttä kohinaa.
Joskus harvoin kuvittelen kuulevani sen, mutta sitten soi puhelin tai ovikello.
Kohina peittyy muihin ääniin, ajatukseni hajoavat, hetki on mennyttä.
Silloin toivon, että olisin yksin.
Lepäisin hiljaisuudessa, mietteissäni ja siinä yhden prosentin kohinassa.
(Kuva on Vuojoen kartanon rappusista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti