Big Brother-Show

Huomasin, että sairaalahuoneessani on videokamera, joka osoittaa sänkyyni. Sain siitä heti ajatuksia.
Minua on aina kiinnostanut esiintyminen, joten tässä olisi nyt tilaisuuteni! Aluksi otin tiukan katseen kameraa kohti, jotta toisella puolella ymmärrettäisiin lähetyksen alkavan. Ensimmäinen ohjelmanumeroni olisi pantomiini. Yleisö saisi arvata mitä eläintä esitän.

Availin ja suljin suutani hitaasti ja esitin käsieni olevan evät. Aika helppo, kultakala tietenkin. Sitten esitin mittarimatoa, jolloin toisen käden etusormi ja peukalo "mittailivat toista" käsivarttani. Sen jälkeen esitin innokasta koiranpentua, joka läähättää ja heiluttaa häntää.

Aloin tuntea taiteellista kriisiä, kun tajusin että olin ehkä aliarvioinut yleisöni, olihan kameran toisella puolen luultavasti aikuisia terveydenalan ammattilaisia. Oikein nolotti, kun en ollut huomannut sitä jo ohjelmani aluksi. Minun piti toki tarjota haasteellisempaa katsottavaa faneilleni. Onneksi keksin ratkaisun pian. Koska esiinnyin sairaalassa, olisi luontevaa että myös esittämilläni pantomiimihahmoilla olisi jokin vaiva. Niinpä esitin vielä ilmavaivoista kärsivää apinaa, alkoholisoitunutta kissaa ja nikotiiniriippuvaista papukaijaa. Tämän loisteliaan alun jälkeen oli mainoskatkon vuoro. Ennen mainoskatkoa näytin kameraan paperille kirjoittamiani viestejä. Niissä luki:"Terveisiä äidille!" "Elli, maksa velkasi!" ja "Hyvää syntymäpäivää siskoni!" Kaksi viimeistä olivat kyllä tosi ovelia, koska oikeasti en tunne ketään Elliä eikä minun siskollanikaan ole syntymäpäivää nyt.

Mainoskatkolla esitin Snellmanin makkaramainosta "Tehdään, kuin itselle tehtäisiin." Otin polvisukkani ja tungin siihen nenäliinoja ja toisen sukan. Sitten katsoin ihailevasti valmistamaani makkaraa ja söin sen suurella nautinnolla.

Mainoskatkon jälkeen oli vuorossa psykologinen trilleri. Siinä otin hidastetusti hiuksen päästäni, loin synkkiä katseita kameraan ja sitten käsinkosketeltavan hiljaisuuden saattelemana tein hiukseen kolme solmua. Solmujen jälkeen puhalsin hiuksen herkästi kädestäni lattialle, katsoen samalla silmäripsieni lomista kaihoisasti kohti kameraa. Kun pääsin tässä elokuvassa kahdennenkymmenennenkolmannen hiuksen kohdalle, alkoi vatsaani kivistää ihan kauheasti. Siitä pääsinkin aasinsillan kautta seuraavan ohjelman eli Nolojen vartalojen pariin. Esittelin eri kehonosiani kameralle ja näytin perään aina tosi nolostunutta ilmettä. Siitä matka jatkui parisuhdeohjelman pariin, jossa piristin parisuhdettani ottamalla kameran edessä kännykällä itsestäni pikkutuhmia kuvia, joita lähetin miehelleni.

Puettuani vaatteet takaisin päälleni, oli shown taiteellisen osuuden vuoro. Olen joskus nähnyt telkkarista, miten taiteilija "maalaa" hiekalla taideteoksia tasaiselle alustalle. Minulla ei ollut hiekkaa, mutta ajattelin, että peili ja hammastahna ajaisivat saman osuuden. Käänsin kameran peiliin päin ja aloin piirtää sormella ja hammastahnalla hienoja kuvioita peiliin. Hammastahna kuivui harmillisen nopeasti, vaikka pursotin peiliin koko tuubillisen. Kuvasta ei tullut ihan sitä, mitä odotin mutta kivan surrealistisen lisän tuo peili toi tähän huoneeseen.

Lopuksi päätin vielä esittää siivousohjelmaa, jossa siivotaan aivan järkyttävässä kunnossa oleva sairaalahuone. Ikävä kyllä voimani loppuivat siinä vaiheessa, kun olin ripotellut kaikki löytämäni paperit pitkin huonetta, kun olin saanut kaadettua kaikki huoneesta ja vessasta löytämäni nesteet lattialle ja kun olin piirtänyt laukustani löytämälläni huulipunalla seiniin ja ikkunaan. Kaikkeni antaneena näyttelijänä, käsikirjoittajana ja taiteilijana kaaduin sotkun keskelle sänkyyn ja tyydyin vain vilkuttamaan faneilleni ohjelman loppumisen merkiksi. En ollut jaksanut tehdä lopputekstejä, joten näytin ohjelman viimeiset viisi minuuttia eilistä Satakunnan Kansaa kameraa päin.

Tällaisia ajatuksia siis sain huomattuani sairaalahuoneessani kameran. Oikeasti en tietenkään toteuttanut mitään noista asioista, koska minä en ole mikään sekopää, vaan hyvin käyttäytyvä, vakavasti otettava aikuinen nainen.

Siksi kamera tallentaa vain nuutuneen potilaan, joka silloin tällöin huokailee, katsoo mietteissään kauas kaukaisuuteen ja ottaa välillä elegantin siemauksen kivennäisvettä.

Yksin sairaalassa

Kuten bloginikin teksteistä voi päätellä, olen viimeisen vuoden aikana sairastanut paljon. Nyt sairastaminen meni siihen pisteeseen, että olen ainakin tämän yön sairaalassa. Kuvassa kasvoni näyttävät siedettäviltä verrattuna siihen, miten pahaksi kummallinen ihoreaktio äityi. Röntgenissä löytyi poskiontelotulehdus, jota hoidettiin punkteerauksella. Muuta sairastamista hoidetaan suonensisäisillä antibiooteilla ja etenkin kasvojen tilannetta tarkkaillaan.

Siinä sairaskertomukseni päällisin puolin ja sitten tärkeämpään asiaan: Mistä moinen sairastelu? Olen aivan varma, että tämä sairastelu on asioiden summa ja minun pitää vain nöyränä käydä tämä läpi. Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt positiivisia muutoksia elämääni. Muutoksia, jotka ovat tehneet elämästä kevyempää. Samalla minulta on vapautunut aikaa ja huomiokykyä asioihin, joita pitää vielä korjata. Olen ollut henkisesti kovilla ja nyt kun tavallaan helpottaa, alkaa keho työstää vanhoja ja uusia murheita pois. Tällä hetkellä koen muutaman elämääni liittyvän asian olevan todella epäoikeudenmukaisella tolalla. Pureudun niihin, kunhan paranen.

Olen oppinut sairastamisestani sen, että vaikka mieleni on luja, pitää asioista silti puhua. Ei saa olla väärällä tavalla vahva ja yrittää vain suoriutua ja selviytyä, koska jossain vaiheessa keho viheltää pelin poikki. Suomalaisessa yhteiskunnassa aidoista asioista ja murheista puhutaan vähän. Se on huono asia ja lisää varmasti sairastamista ja syrjäytymistä. Toisaalta yhteiskuntamme on merkillisen sulkeutunut, asioista ei saisi puhua. Pitäisi hymyillä hampaat irveessä ja näyttää, että hyvin menee vaikka ei menisi. Tapani kirjoittaa asioistani julkisesti saattaa ärsyttää, mutta toivon että näistä ajatusteni rippeistä olisi iloa tai parhaassa tapauksessa apua. Ei saa vaieta. Ei saa kärsiä hiljaa eikä yksin.

Ps. Sain yksityishuoneen. Nyt tuntuu hyvältä olla tällä tapaa yksin. Olen niin kipeä ja väsynyt, etten jaksaisi seuraa.

Ystävänpäivän korukutsut

Pidin äitini kanssa ystävänpäivän korukutsut äitini luona. Tuttumme oli esittelemässä meille Luna-koruja, joita hän myy. Ilta oli todella kiva. Koruesittelyn lisäksi tarjosimme pientä syötävää ja juotavaa. Ohjelmassa oli myös ystävänpäivärunon kirjoittaminen. Jokainen sai sanomalehden, josta piti valita yksi artikkeli. Jutusta poimittiin oman halun mukaan sanoja, jotka ympyröitiin. Tarkoitus oli saada jonkunnäköinen runo aikaan. Lopuksi runot kirjoitettiin kortteihin ja kortit jaettiin sattumanvaraisesti, joten jokainen sai oman ystävänpäiväkortin. Omassa kortissani oli seuraavanlainen runo:

Saivat tyttären.
Perheen Mimosa,
haltioissaan hoitaa, pusuttelee.
Kovasti kyseli,
toiveissa sisko.
Kutsuttu lempinimensä mukaan,
oli myös Mimosa 
tuolloin.

Tarjottavina oli muun muassa ystävänpäivärinkuloita, koristeltuja vaahtokarkkeja ja ystävänpäiväleipiä. Toiseksi ylimmässä kuvassa on rinkuloita, joiden ohjeen mukailin siskoltani.

Ystävänpäivärinkulat:
Tarvitaan voitaikinaa, tuorejuustoa ja kinkkusuikaleita.
Vähän sulanut voitaikinalevy kaulitaan puolitoistakertaiseksi. Se voidellaan tuorejuustolla (itse käytin valkosipulin makuista). Tuorejuuston päälle ripotellaan kinkkusuikaleita. Levy kääritään rullaksi ja laitetaan hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Rullasta leikataan siivuja (kuin kääretortusta) ja ne paistetaan uunissa parissasadassa asteessa, kunnes ovat saaneet väriä pintaan. Minulla oli kaksi pakettia voitaikinaa ja siitä tuli tosi paljon rinkuloita. Mies vei niitä seuraavana päivänä töihinkin.

Ystävänpäivän vaahtokarkit (neljäs kuva) valmistuvat niin, että vaahtokarkki laitetaan grillivartaaseen. Sitten se kastetaan sulatettuun suklaaseen ja suklaan päälle ripotellaan nomparelleja.

Ystävänpäivän leivät, jotka ristin ystävänpäivän jolliksi (kolmas kuva) valmistuvat tavallisesta paahtoleivästä, jonka väliin laitoin ruohosipuli-tuorejuustoa, lauantaimakkaraa ja kurkkua. Lopuksi leikkasin leivät neljään osaan ja koristelin cocktailtikkuun pujotetulla kirsikkatomaatin puolikkaalla.

Kuohuvana juomana tarjoilimme karpalolikööriä, jonka päälle kaadettiin reilusti karpalokivennäisvettä. Vieraat saivat ottaa lasit mukaansa "matkamuistoiksi". Keskenään erilaiset lasit oli keräilty kirpputoreilta.

Gabriel

Vanhan Rauman sydämessä sijaitsee ortodoksinen rukoushuone. Olin siellä tänään ensimmäistä kertaa, kun äitini maalaamat ikonit siunattiin jumalanpalveluksessa. Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut ortodoksisuudesta, joten jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen kokemus. Tiesin entuudestaan, että ortodoksisessa kirkossa ei ole penkkejä ja että rukoukset ja saarnat toimitetaan laulaen. Tiesin myös, että ortodoksisen kirkon etuosassa on ikoniseinä, ikonostaasi, jonka takana alttari sijaitsee. Suitsukkeen savu oli sakeampaa ja mausteisempaa, mitä olin ajatellut.
Turun ortodoksisen kirkon kirkkoherra Ion Durac oli saapunut Raumalle pitämään palvelusta. Lopuksi hän siunasi ikonit, jotka eri-ikäiset ja eri uskontotaustoista tulevat naiset olivat maalanneet. Ikonin maalaamisessa on tarkat säännöt, mitä tahansa kuvaa ei voida siunata ikoniksi.
Äitini minulle maalaama ikoni, arkkienkeli Gabriel on kolmannen kuvan oikeassa yläreunassa. Gabriel on legendan mukaan se enkeli, joka ilmoitti Marialle, että Maria tulee synnyttämään Jeesuksen. Myyttien mukaan Gabriel on puhtauden, kauneuden, sopusoinnun ja taiteen enkeli.
Tiedän, että ikoneja käytetään sisustuselementteinä, mutta minulle ikoni merkitsee muuta. Vaikka en kuulu ortodoksiseen kirkkoon, haluan että oma ikonini on ikkuna johonkin merkitykselliseen. Uskon että sen edessä ja sitä tutkimalla voin hiljentyä omaan sisäiseen pohdintaani, rukoukseen.

Ei ihan sisustusblogi...

Apua, että meillä on ka-ma-laa juuri nyt! Vaikka olenkin siivouksen ja sisustuksen suhteen rento boheemi, niin tällaisessa sekasotkussa en viihdy. Voitteko kuvitella, että meillä on vielä joulukuusikin paikoillaan? En minäkään. Huonoksi onnekseni olen taas kipeänä. Sormeni oikein syyhyäisivät siivoamaan ja mööbliseeraamaan, mutta nyt täytyy malttaa vähän aikaa.
Odotan hetkeä, kun kaikki tavarat ovat löytäneet paikoilleen ja koti on kunnossa. Sitä ennen tuudittaudun hurjaan onnentunteeseen: Tämän viikonlopun jälkeen asumme yhdessä. Ihan oikeasti. <3

Kummallinen lukukauden aloitus

 Ilta- ja yöpainotteisena ihmisenä nautin lomissa siitä, että saan valvoa pitkään ja aamuisin nukkua pidempään kuin yleensä. Kahdeksasta neljään-rytmi tuntuu ihan aamuihmisten kehittämältä terrorismilta. Minä aloittaisin työn mieluummin kymmeneltä aamupäivällä. Viime yönä uni ei tullut millään silmään. Päivittelin miehen kanssa sitä, miten ei yhtään väsytä. Höpisimme puoli neljään asti aamulla, sitten uni korjasi meidät mukaansa, kunnes kello soi kuudelta. Keitin kahvia ja tein aamutoimet rauhassa. Kuopus suhtautui aamuun yllättävän hyvin. Kai hänellä oli mielessä edellisillan puhuttelut: "Sitten et yhtään aamulla kiukuttele, jos kerran vieläkin olet hereillä!" Kävelimme rauhassa päiväkotiin.
Töissä olin hyväntuulinen ja minulla oli merkillisen hyvä draivi päällä. Työpäivä meni  hujauksessa. Sitten tulin vielä kodin rauhaan jatkamaan töitäni. Hain kuopuksen, kävin hänen kanssaan kaupassa ja tulin kotiin laittamaan ruokaa. Tein triplasatsin lempiarkikeittoamme ja leivoin jopa pasteijoita! (Minä en leivo oikein ikinä enkä tiedä, lasketaanko valmiin voitaikinan käyttäminen leipomiseksi, mutta anyway.) Pasteijoihin laitoin täytteeksi itsekeräämiäni herkkutatteja pakastimesta, kinkkusuikaleita, sipulia, kermaviiliä, soijakastiketta, viherpippuria ja timjamia. Painelin pasteijat haarukalla kiinni ja voitelin ne kananmunalla. Mies oli keittiössä auttamassa ja pitämässä seuraa ja hetken tunsin itseni todelliseksi kodinhengettäreksi. Tunne loppui siihen, kun tajusin ylitäyttäneeni pasteijat ja rypytysvaiheessa täyte pursui kamalannäköisesti pasteijan poimuista. Yritin näyttää ammattimaiselta, kun kaavin ylimääräisiä täytteitä pois. Ruoka maistui muuten ihanalta. 
Angry Birdsejä diggaileva poikani sai mukavan yllätyksen, kun nepalilainen Unicef-ystäväni oli lähettänyt hänelle nepalilaista käsityötä olevan pipon. (Paidan ostin hänelle marraskuiselta Nepalin matkaltani.) 
Kummallisen kiva maanantai!

Enkelikello

Kummallisia irvistelijöitä kokoontui olohuoneen pöydän ympärille, kun kokosin enkelikelloa. Muistan lapsuudestani sen, miten jaksoin kuunnella ja katsella enkelikelloa vaikka kuinka kauan.

Kellolla on sama vaikutus lapsiini. Sen leppoisan kilkatuksen äärellä on kiva istua juttelemassa perheen kesken. Sovimme, että laitamme kellon soimaan hetkeksi aina iltaisin. Kirjoitan blogia sanomalehti Länsi-Suomen nettilehteen. Nettilehden nimi on Raumalainen.fi. Uuden vuoden kirjoituksessani puhuin siitä, miten meillä pitäisi olla enemmän aikaa toisillemme. Tänä vuonna yritän saada perheeni useammin yhteen ja olla lapsilleni paremmin läsnä. 
Kirjoituksen voi halutessaan lukea täältä: http://www.raumalainen.fi/blogit 

Vähän sinne päin...

Minusta tuntuu, että kaikkia joulujuttuja ei ehdi millään tekemään muutaman joulupäivän aikana ellei pidä hurjaa kiirettä. Me jaksotimme joulun puuhia sekä ennen varsinaista joulua että sen jälkeen. Lahjoja ostelen jemmaan pitkin vuotta, joten niiden kanssa ei tullut kauheaa stressiä. Limppua maistelimme jo ennen joulua. Joulukortit ostin Unicefilta ja postitin niin, että ne menivät joulumerkillä varustettuina. 
Joulusiivouksen aloitin viikon ennen joulua ja viimeistelin vielä joulun alla. Joulukuusen laitoimme ennen jouluaattoa.  Jouluaattona kävimme saunassa, söimme hyvän päivällisen ja joulupukki kävi meillä. Jokainen sai valita, mitä halusi joulupöydässä syödä. Perinteisiä jouluruokia ei juuri ollut, mutta kaikki olivat silti tyytyväisiä ja mikä tärkeintä, ruokaa ei mennyt hukkaan. 
Joulupuuron keitin joulupäivän aamupalaksi. Joulupipareita leivoimme vasta tammikuun ensimmäisenä päivänä ja koristelimme niitä sitä seuraavana päivänä. Isältäni saamani enkelikellon kokosimme eilen. Olemme lomalla 7.1. asti, joten on ollut kivaa jakaa joulupuuhia monelle päivälle. Haluan lasteni oppivan suomalaisia jouluperinteitä, mutta en halua olla se vihainen äiti, joka ahdistuneena siivoaa, leipoo, kokkaa ja askartelee, laulaa joululauluja leuanpielet kireinä ja väsyy. Tänä jouluna olen osannut elää hetkessä.
Ennen loman loppua haluan vielä viedä muutamalle haudalle kynttilän sekä valaa uuden vuoden tinoja. (Toivottavasti löydän vielä tinaa jostain.)

Hyvää uutta vuotta!

Minulle ja lapsilleni on vakiintunut jo melkein perinteeksi viettää vappua, juhannusta ja uutta vuotta erään ystäväperheen kanssa. Lapsemme eivät ole aivan samanikäisiä, mutta tulevat keskenään hyvin toimeen. Koska miehellä ja minulla on ollut osittain sama ystäväpiiri, tuntee tämä perhe meidät monen vuoden takaa. Uuden vuoden viettomme oli ihanan leppoisaa.
En voinut olla muistelematta sitä, miten viime uutena vuotena itkin särkynyttä sydäntäni tämän saman ystäväni keittiössä. Silloin itsehillintäni petti vain muutaman minuutin jälkeen siitä, kun olin lasteni kanssa saapunut hänen luokseen. En kauheasti pidä halaamisesta, mutta silloin tuntui hyvältä olla hänen halauksessaan ja rauhoittua.
Tänä vuonna oli myös halausten aika. Rakkaudentäyteisten, vapautuneiden ja iloisten halausten aika. Tultuamme kotiin, kiipustimme keskiyöllä talomme korkeimmalle parvekkeelle katsomaan raketteja. Meillä oli mukanamme kilistelylasit ja pommacia. Kuopuskin jaksoi valvoa ja skoolailla. Parvekkeella halasimme ryhmähalin ja nauroimme kuopuksen:"Ji-pii!"-huudoille. 
Minulla on tästä vuodesta hyvä ennakkoaavistus. <3

Joulu

Halusin valkoisen joulukuusen ja vaaleanpunaisen joulutunnelman. Halusin rauhallisen ja stressittömän juhlan ilman riitaa ja kiirettä. Halusin vaivatonta ja mukavaa yhdessäoloa. Sain mitä halusin ja enemmänkin. On ollut ihana joulu!

Joulukuusen valot vaihtavat väriä. Minusta kuusi on kitschiydessään persoonallisen kaunis. Kylässä piipahtanut isäni sanoi:"Kuusesi on vähän kuten uusi lätsäni, niin ruma, että se on jo kaunis." Isäni sanoi myös, että kuusi on cool. Niin tai näin, kuopukseni ja minä hykertelimme onnesta kuusta koristellessamme. Meistä kuusi on hieno.