Kun on juhannus ja yötön yö

Haitari soi ja minua pyydetään laulamaan. Laulan korkealta ja kovaa, sydämeni kyllyydestä. Toiset tanssivat, toiset laulavat mukana, joku liikuttuu tutusta kappaleesta kyyneliin. Tiedän, että ääneni ei ole pitkän nuhan jälkeen kunnossa, mutta silti minua pyydetään jatkamaan. Kehotetaan jatkamaan myös omassa elämässä: "Sopisit johonkin musikaaliin tai operettiin!" 

Minulle on usein sanottu, että minusta olisi pitänyt tulla näyttelijä tai laulaja. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haaveilin joskus näyttelijän urasta, mutta en ole silti koskaan tehnyt mitään sen eteen. Välillä mietin asiaa ja minusta tuntuu haikealta. Onneksi aina välillä on juhannus ja juhla. Yötön yö ja yleisö, jolle haluan antaa siinä hetkessä kaikkeni ja joka elää laulamieni kappaleiden mukana.

Laulan vanhoja kappaleita, Ystävänlaulua, Uralin pihlajaa, Moskovan valoja... kaikkia sellaisia lauluja, joita isoäitini rakasti. Minusta tuntuu, etten laula yksin vaan isoäitikin laulaa minussa ja minäkin laulan isoäidille.

Kun juhlat ovat loppu ja kaikki muut ovat jo menneet nukkumaan, istun minä toppatakkiin kääriytyneenä mökkilammen laiturilla. Nautin siitä, miten olin niin läsnä. Nautin siitä, että saan myös varastettua hiljaisen, yksinäisen hetken, jolloin olen läsnä vain itselleni. 

Tämä kaupunki oli joskus suomalainen - Viipuri

Kummallinen helleaalto seurasi meitä toukokuun lopulla, kun matkustimme Venäjälle. Olen ollut Viipurissa viimeksi silloin, kun se sijaitsi Neuvostoliitossa. Muistin kaupungin lohduttomana, äärimmäisen kiehtovana ja vähän pelottavana. Niin kuin mielikuvitusrikas 12-vuotias nyt voi vieraan kaupungin kokea.

Tällä kertaa Viipuri ei tuntunut lohduttomalta eikä pelottavalta, mutta kiehtova se oli edelleen. Mielen pohjalla kaihersi kummallinen haikeuden tunne. Pehmeiden slaavilaisten äänteiden sijaan tässä kaupungissa voitaisiin puhua suomea. Voi, miten hirveältä ihmisistä on tuntunut, kun he joutuivat sota-aikana jättämään kotiseutunsa...
Eikä siitä ole edes monta vuosikymmentä.

Onnistuinpas yllättämään!

Aah, mikä onnenhuokaus minulta pääsee, kun pitkästä aikaa ehdin päivittämään blogiani...

Miehellä oli syntymäpäivä ja yritin keksiä kivaa lahjaa. Kiireen takia meiltä ovat jääneet synttärit ja yhdessäolon vuosipäivät juhlimatta. Mies on toki ollut romanttinen ja muistanut, mutta minä olen ollut ihan tylsä ja töihin hautaantunut.

Järjestin niin, että lapset eivät olleet kotona ja ehdotin miehelle, että juhlisimme hänen sytymäpäiväänsä käymällä naapurikaupungissa kirpputoreilla (yhteinen lempiharrastus) ja syömässä. Miehelle tämä sopi hyvin,

Kun olimme jo naapurikaupungissa kerroin, että jäämmekin sinne yöksi. Mies oli todella yllättynyt. Olin salaa varannut hotellihuoneen ja pakannut jännittyneenä (mies on todella tarkka pukeutumisestaan) mielestäni ihan sopivat vaihtovaatteet hänelle mukaan. Rahaa minulla ei ole yllin kyllin, mutta sain varattua meille yhdeksi yöksi sviitin, jossa on oma sauna. Se oli meille aivan luksusta.

Reilut kaksi vuotta sitten kun aloimme olla yhdessä (molempien luopuessa sen hetkisistä parisuhteistaan) tuntui siltä, että pitää päästä hetkeksi pois Raumalta ja turhanpäiväisten juorujen joukosta. Niinpä lähdimme Poriin. Ei heti ajattelisi, mutta joskus naapurikaupungissakin voi olla ihan lomalla. Niin oli nytkin. Yövyimme samassa hotellissa kuin kaksi vuotta sitten eli Porin Sokos Hotel Vaakunassa. Henkilökunnan palveluhenkisyys oli tutun tasokasta ja aamiainen ihana. Kaiken kruunu oli se, että hotellihuoneemme saunan ikkunasta näkyi kaunis Keski-Porin kirkon torni. Oli ihanaa huomata, että on edelleen aivan hullaantunut toiseen. Hauskaa oli juhlia siellä, missä ensi kertaa yövyimme hotellissa yhdessä. Ei haitannut yhtään, että olimme raumalaisia Porissa. ;) Kerrankin minäkin antiromantikko osasin olla romanttinen.

Löysin kirppareilta kivan kesäasun. Tunika on Sisätorilta ja kengät Patakirppikseltä.

Lahjoja päiväkodinopettajille

 Joulumuistamisia ostaessa valitsen yleensä sellaisia lahjoja, joilla autetaan tai joilla voi tukea paikallisia tekijöitä. Ostan lahjaksi esimerkiksi UNICEFin tuotteita, käsityöläisten ja taiteilijoiden tuotteita tai tässä tapauksessa tyttäreni luokkakaverien valmistamia ihania, huovutettuja patalappuja. Patalapuista saadut tuotot kartuttavat leirikoulukassaa. Löysin mielestäni suloisen hempeää paperia, johon kääräisin patalaput. Päälle laitoin vielä koristeeksi virkkaamani lumihiutaleen. Toivottavasti lahjojen saajat ilahtuvat pienestä muistamisesta. 

Odotusta ja pysähtymistä sekä muutama aarre

Tonttuperhe katsoo toisiaan hieman epätietoisina: "Miten me tähän pölähdettiin?" Kuihtumassa olevat ruusut tuovat henkäyksen kesästä. Jotenkin väärässä paikassa ovat nekin. Monta viikkoa kirpputorilla ihailemani peltipurkki on nyt minun.
Minäkin olen ollut vähän epätietoisena väärässä paikassa tänään. Kun viikon toimittaa asioita täysillä, voi toimeton lauantai tehdä levottomaksi. Puuhailen silti vain pieniä. Minun pitää ottaa hidas päivä tähän väliin. Miehen väärään sanaan nappaan kiinni ja olen heti piikit pystyssä. Ihan tyhmää sellainen. Sitten oivallan: Kun ongelmia ei ole, pitää niitä välillä tehdä aika pienestä. Vähän ajan päästä nauratti jo molempia. Se on joskus tällaista, kun on tätä temperamenttia. Onneksi sopu löytyy nopeasti ja ajatella, huomenna on jo joulukuu!

Älä murskaa lastasi

Lapsi on yleensä hyvin lojaali vanhemmilleen. Hän haluaa olla rakastettu, mutta hän haluaa myös rakastaa. Mitä lapselle tapahtuu silloin kun hänestä tulee väline, jolla eroamassa olevat tai eronneet vanhemmat kostavat toisilleen tai purkavat pahaa mieltään? Kenen etua ajetaan silloin, kun haukutaan toista vanhempaa lapselle, ollaan oikeudessa lapsen huoltajuudesta tai kostetaan lähivanhemmalle niin ettei haetakaan lasta sovittuna ajankohtana?
Onko oikein vaatia lasta valitsemaan, kumman vanhemman puolella hän on? Mitä lapselle tapahtuu kahden riitaisan vanhemman välissä? Voiko hän hyvin? Saako hän rakastaa molempia vanhempiaan vai päätyykö hän vihaamaan jompaa kumpaa tai molempia? Jauhetaanko hänet murskaksi kahden isomman välissä? Onko oikeasti kyse lapsesta?

Minuun sattuu, kun kuulen miten monia lapsia kohdellaan eron sattuessa. Minusta vanhemmilla ei ole mitään oikeutta käyttää lastaan aseena toista vanhempaa kohtaan. Olen itse avioerolapsi. Olen itse kahden erolapsen äiti. Se, että tukee lapsen suhdetta myös siihen toiseen vanhempaan on oikein. Aikuisuutta on se, että laittaa omat katkerat tunteensa syrjään tai ettei ainakaan käsittele niitä lapsen kuullen. Lapsi saa siten itse kasvaessaan muodostaa omat näkemyksenä molemmista vanhemmistaan. Kokemuksesta tiedän, että tämä ei tule ilmaiseksi. Olen silti sitä mieltä, että jos lapsia on päättänyt hankkia, pitää heidän tasapainoisuudestaan ja onnellisuudestaan pitää huolta. Varsinkin, jos tulee ero. Aikuisen pitää muistaa, että ero on lapselle vaikea asia. Lapselle pitää myös tehdä selväksi, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä, vaikka eivät enää toisiaan rakastaisikaan. 

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Lapsella on oikeus turvaan ja hoivaan. Lapsella on oikeus perheeseen. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu.

(Jätin kirjoitukseni ulkopuolelle väkivallan, alkoholismin ja muut lasta vahingoittavat vakavammat ongelmat. Kirjoitan niistä eroista, joissa ihan tavalliset ja aikoinaan onnellisetkin pariskunnat alkavat toimia tuhoisasti.)

Arjen rakkautta

Laitoin lautaselle kaikkea ihanaa avokadosta viinilehtikääryleeseen. Ituja, pähkinöitä, kapriksia, miehelle savusilakoita, minulle kanaa. Sytytin kynttilöitä. Pieni varastettu romanttinen hetki meille, kun lapset olivat jo syöneet ja puuhasivat omiaan. Unohduimme tuijottamaan toisiamme silmiin. Vaihdoimme lämpimiä hymyjä. Tässä elämänvaiheessa, kun on jo lapset ja taakse jäänyttä elämää on vastarakastuneen kuherruskuukausi lyhyt. Arkirealismi tulee kuvioihin äkkiä, kun ei voi huolehtia vain itsestään. Siksi on tärkeää huomioida toista aina kun voi. Tunsin syvää tyydytystä, kun mies huokaisi autuaana maistaessaan hyvää savukalaa. Minä olen onnellinen, jos voin tehdä hänet onnelliseksi. Minä olen onnellinen siitä, miten hyvä meidän on yhdessä.

En halua olla se äiti

Aamut ovat minulle vaikeita. Olen illanvirkku ja aamuntorkku. Se ominaisuus sopii huonosti kahdeksasta neljään yhteiskuntaan. Aiemmin en ole juuri ollut vastuussa pikkumiehen viemisestä päiväkotiin, mutta eron jälkeen, puolitoista vuotta sitten tilanne muuttui.
Poikani on ihanan reipas. Väsyneenäkin hän pukee ja lähtee tyytyväisenä päiväkotiin. Minulla ei ole autoa, joten kävelemme. Mietin usein aamuisin Camilla Mickwitzin kirjaa, jossa Jason lentää äitinsä perässä päiväkotiin. Äidillä on kiire. Minä en halua olla se äiti. Herään ajoissa, jotta lapseni ei joudu kärsimään kiireestä. Minulta vaatii suurta itsekuria nousta aikaisin, mutta haluan tehdä sen ennen kaikkea lapseni vuoksi. Kuljemme verkkaisesti aamuista katua pitkin. Toisinaan juttelemme, toisinaan emme. Ehdimme katsoa näyteikkunoita. Päiväkodissa opettaja sanoi, että hän ajaa usein ohitsemme ja hänen mieleensä tulee meitä katsoessa yksi sana. Se sana on rauha.
Joskus harvoin korotan ääntäni pojalleni aamulla. Silloin hän loukkaantuu ja se on hänen oikeutensa. Hän tekee kaiken oikein. Lapsen tehtävä ei ole ottaa vastaan aikuisen stressiä kiireisestä aamusta. Se ei edistä mitään, jos vanhempi huutaa kuinka kiire hänellä on töihin. Aikuinen on vastuussa ajanhallinnasta -myös aamuisin.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin ihana kultapoika, että hän jaksaa heti aamulla olla aurinkoinen ja positiivinen, kun äiti vasta heräilee tähän päivään.

Räytymishetki

Kauhea finni naamassa. Tukka näytti likaiselta, epämääräiseltä rotalta, vaikka just mä sen pesin. Pyörä kulki tahmeasti, ihan kuin peruskuntoni olisi päivässä hävinnyt. Hiki, vilu, punainen, turpea naama. Mahaläskit, jotka melkein viistivät katua kun ajoin pyörällä. Ruma, tyhmä, tehoton, turha. Kaikki otti päähän.
Kotona sain syödä neljä palaa appelsiinisuklaata ihan mielenterveyslääkkeeksi. Sain juoda kaksi kuppia kahvia. Sain inhota itseäni ja oloani. Ei huvittanut itkeä tai raivota. Menin peiton alle kurjaa tunnetta piiloon. Annoin itselleni luvan räytyä oikein urakalla. Katsoin kelloa. Minulla oli tasan puoli tuntia aikaa rypeä kamaluudessani.

Puolen tunnin jälkeen oli räytymisaikani täynnä. Pistin finnin päälle peitepuikkoa. Kampasin hiukset eri lailla ja yhtäkkiä ne näyttivät taas ihan siedettäviltä. Vaihdoin päälleni mukavat, siistit vaatteet, joissa tuntui hyvältä. Laitoin puuteria, huulikiiltoa ja hajuvettä. Sitten puin ylleni parhaan asusteeni. Se on sellainen, että nostetaan leuka pystyyn. Katsotaan itseä peilistä ja lakataan ruikuttamasta tyhjästä. Sanotaan itselle:"Minä en ole tällainen räytyjä. Minä olen ihan fiksu, kiva, hyväntahtoinen ja siistinnäköinen ihminen. Minä riitän näin." 

Joskus on pakko vähän räytyä, jotta voi taas olla iloinen. Thank you hormons. I "love" you!

On Sunday/Sunnuntaina

It has been raining for two weeks now. We had a walk, drank some hot chocolate in cafeteria and came home just before it started to rain heavily. I enjoy these silent, calm weekends when it's just me and him. He is watching a movie, I finished some old crochetings. I made some snowflakes. A candle from a friend gives comfort.
***
Aina vaan sataa. Olimme kävelyllä, joimme kaakaota kahvilassa ja tulimme kotiin juuri ennen suurta sadetta. Rakastan näitä hiljaisia, rauhallisia viikonloppuja, kun olemme kahden. Hän katsoo elokuvaa, minä viimeistelin vanhoja virkkauksia. Tein lumihiutaleita. Ystävän antama kynttilä lämmittää mieltä.