Ensimmäiset yksitoista kuukautta

Ei oikein tiedetty, miten juhlittaisiin
ensimmäistä yhtätoista
hassu luku
kuukautta vajaa vuosi.
Olisi kiva mennä ulos syömään
ja käväistä pubissa
mutta sitten on kumminkin tuttuja
ja me halutaan olla vain kahden
toistemme ajasta mustasukkaiset.
Keksittiin sitten
että tehdään pubiravintola
kotiin.
Ja tehtiin.
Lastattiin sänky täyteen hyvää syömistä
ja puheltiin kauniisti toisillemme.
(Ei kuitenkaan ruoka suussa.)

Onnellisia asioita - laskelmieni mukaan viisi

se lensi ensin minua päin
sitten liikennevalopylvääseen
pöhkö kevään herättämä kärpänen

lintujen jutut kieriytyivät toisiinsa
kuin talvea viettäneet kyyt
hiljaisuus on ohi

tytär kiljahti riemusta
kun naamakahvilan ikkunasta näimme
miten jäätelökioski ajoi ohitsemme

illalla ennen ensimmäistä suudelmaa
löysin keittiön nurkasta
muovikassillisen ruusuja

ne olivat saaneet sävynsä
auringosta ja jostain
jonka tiesin mutta en muistanut

Me mentiin sänkyyn piknikille

Kultainen ilta-aurinko heijastuu olohuoneessa leijaileviin pölyhiukkasiin. Kissoilla on kevättä tassuissa. Minä olen kovin kipeä edelleen, mutta pärjään kyllä. Käännän kasvoni ja ajatukseni kotiin, sinne missä sydänkin on. Lepään miehen ihailussa. Perustamme sänkyyn piknikin, kun uloskaan ei voi lähteä. Onni asuu meissä. Sänkypiknikki tuntuu molemmista mielettömän romanttiselta. Tänään meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin toisiamme. Tänään käperrymme toisiimme, olemme kahden vaan ja rakastetaan. Rakastetaan niin, että tuntuu syvällä sielussa. Rakastetaan niin, että tulee melkein itku, kun on niin ihanaa.

Jotain kivaa tapahtuu pian

Pääsiäinen Lontoossa jäi haaveeksi. Aina niin tarkka mies huomasi liian myöhään passinsa puuttuvan. Sitkeistä yrityksistä huolimatta pikapassia tai väliaikaista passia ei myönnetty.
Lentojen hinnan saamme takaisin, hotellin hintaa emme. Yritänkin nyt kaupata ilmaisia yöpymisiä Lontoossa asuville ystävilleni. (Muutkin sillä suunnalla voivat ilmoittautua.)
Viime kesän lopulla meidän piti mennä Pariisiin, mutta sekin peruuntui kun miehen lomat peruttiin. 
Otan pettymykset tyynesti. Uskon johdatukseen ja tähän maailmankaikkeuteen. Vastoinkäymisillä on syynsä. Ne opettavat, kasvattavat ja ohjaavat.
Uskon myös tasapainoon, joten kaiken tämän jälkeen jotain kivaa tapahtuu pian. Ihan varmasti!

(Olin lääkärissä hakemassa todistuksen siitä, etten voi lentää. Minua huimaa edelleen ja olen todella tukkoinen. Lääkäri sanoi, että poskionteloni tuskin ovat vielä parantuneet kunnolla. Kasvoihin jääneet ilmataskut olisivat saattaneet lennon aikana aiheuttaa suunnatonta kipua. Siltä nyt ainakin vältyin.)

Kuvat ovat viime toukokuulta, kun seikkailin siskoni kanssa muun muassa Münchenin lentoasemalla.

Ensimmäinen päivä

Viime vuoden iloinen pääsiäispöytä ei kerro mitään siitä, miten sydänsuruinen olin. Kestitsimme vieraita ja teimme kodin lapsille kauniiksi. Tämän vuoden pääsiäisenä olen onnellinen toipilas, joka matkustaa aivan toisiin maisemiin. 
Tänään on ensimmäinen päivä, kun tunnen oloni reippaammaksi. Vasta nyt ymmärrän, miten raju kasvoni pehmytkudoksiin iskenyt pöpö oli. Onneksi lääkäri oli kokenut ja ymmärsi lähettää minut erikoislääkärille, joka otti minut heti sairaalaan sisään.
Eilen kävi virpojia. He virpoivat minut tuoreeks terveeks. Toivon todella, että he osasivat asiansa.
Tänään jaksoin pitkästä aikaa tehdä ruokaa. Minulla on sellainen olo, että keho huutaa vitamiineja ja voimaruokaa. Mitä-lie-keitossani oli sipulia, valkosipulia, tomaattimurskaa, valkoisia papuja tomaattikastikkeessa, tilkka kermaa ja mausteita eli kaikenlaista, mitä kaappien pohjilta löysin. Söin keittoa turkkilaisen jugurtin kera. Iloitsin hyvästä mausta, ulkona paistavasta auringosta ja siitä, että huonovointiseksi tehnyt lääkekuuri loppuu huomenna.

Big Brother-Show

Huomasin, että sairaalahuoneessani on videokamera, joka osoittaa sänkyyni. Sain siitä heti ajatuksia.
Minua on aina kiinnostanut esiintyminen, joten tässä olisi nyt tilaisuuteni! Aluksi otin tiukan katseen kameraa kohti, jotta toisella puolella ymmärrettäisiin lähetyksen alkavan. Ensimmäinen ohjelmanumeroni olisi pantomiini. Yleisö saisi arvata mitä eläintä esitän.

Availin ja suljin suutani hitaasti ja esitin käsieni olevan evät. Aika helppo, kultakala tietenkin. Sitten esitin mittarimatoa, jolloin toisen käden etusormi ja peukalo "mittailivat toista" käsivarttani. Sen jälkeen esitin innokasta koiranpentua, joka läähättää ja heiluttaa häntää.

Aloin tuntea taiteellista kriisiä, kun tajusin että olin ehkä aliarvioinut yleisöni, olihan kameran toisella puolen luultavasti aikuisia terveydenalan ammattilaisia. Oikein nolotti, kun en ollut huomannut sitä jo ohjelmani aluksi. Minun piti toki tarjota haasteellisempaa katsottavaa faneilleni. Onneksi keksin ratkaisun pian. Koska esiinnyin sairaalassa, olisi luontevaa että myös esittämilläni pantomiimihahmoilla olisi jokin vaiva. Niinpä esitin vielä ilmavaivoista kärsivää apinaa, alkoholisoitunutta kissaa ja nikotiiniriippuvaista papukaijaa. Tämän loisteliaan alun jälkeen oli mainoskatkon vuoro. Ennen mainoskatkoa näytin kameraan paperille kirjoittamiani viestejä. Niissä luki:"Terveisiä äidille!" "Elli, maksa velkasi!" ja "Hyvää syntymäpäivää siskoni!" Kaksi viimeistä olivat kyllä tosi ovelia, koska oikeasti en tunne ketään Elliä eikä minun siskollanikaan ole syntymäpäivää nyt.

Mainoskatkolla esitin Snellmanin makkaramainosta "Tehdään, kuin itselle tehtäisiin." Otin polvisukkani ja tungin siihen nenäliinoja ja toisen sukan. Sitten katsoin ihailevasti valmistamaani makkaraa ja söin sen suurella nautinnolla.

Mainoskatkon jälkeen oli vuorossa psykologinen trilleri. Siinä otin hidastetusti hiuksen päästäni, loin synkkiä katseita kameraan ja sitten käsinkosketeltavan hiljaisuuden saattelemana tein hiukseen kolme solmua. Solmujen jälkeen puhalsin hiuksen herkästi kädestäni lattialle, katsoen samalla silmäripsieni lomista kaihoisasti kohti kameraa. Kun pääsin tässä elokuvassa kahdennenkymmenennenkolmannen hiuksen kohdalle, alkoi vatsaani kivistää ihan kauheasti. Siitä pääsinkin aasinsillan kautta seuraavan ohjelman eli Nolojen vartalojen pariin. Esittelin eri kehonosiani kameralle ja näytin perään aina tosi nolostunutta ilmettä. Siitä matka jatkui parisuhdeohjelman pariin, jossa piristin parisuhdettani ottamalla kameran edessä kännykällä itsestäni pikkutuhmia kuvia, joita lähetin miehelleni.

Puettuani vaatteet takaisin päälleni, oli shown taiteellisen osuuden vuoro. Olen joskus nähnyt telkkarista, miten taiteilija "maalaa" hiekalla taideteoksia tasaiselle alustalle. Minulla ei ollut hiekkaa, mutta ajattelin, että peili ja hammastahna ajaisivat saman osuuden. Käänsin kameran peiliin päin ja aloin piirtää sormella ja hammastahnalla hienoja kuvioita peiliin. Hammastahna kuivui harmillisen nopeasti, vaikka pursotin peiliin koko tuubillisen. Kuvasta ei tullut ihan sitä, mitä odotin mutta kivan surrealistisen lisän tuo peili toi tähän huoneeseen.

Lopuksi päätin vielä esittää siivousohjelmaa, jossa siivotaan aivan järkyttävässä kunnossa oleva sairaalahuone. Ikävä kyllä voimani loppuivat siinä vaiheessa, kun olin ripotellut kaikki löytämäni paperit pitkin huonetta, kun olin saanut kaadettua kaikki huoneesta ja vessasta löytämäni nesteet lattialle ja kun olin piirtänyt laukustani löytämälläni huulipunalla seiniin ja ikkunaan. Kaikkeni antaneena näyttelijänä, käsikirjoittajana ja taiteilijana kaaduin sotkun keskelle sänkyyn ja tyydyin vain vilkuttamaan faneilleni ohjelman loppumisen merkiksi. En ollut jaksanut tehdä lopputekstejä, joten näytin ohjelman viimeiset viisi minuuttia eilistä Satakunnan Kansaa kameraa päin.

Tällaisia ajatuksia siis sain huomattuani sairaalahuoneessani kameran. Oikeasti en tietenkään toteuttanut mitään noista asioista, koska minä en ole mikään sekopää, vaan hyvin käyttäytyvä, vakavasti otettava aikuinen nainen.

Siksi kamera tallentaa vain nuutuneen potilaan, joka silloin tällöin huokailee, katsoo mietteissään kauas kaukaisuuteen ja ottaa välillä elegantin siemauksen kivennäisvettä.

Yksin sairaalassa

Kuten bloginikin teksteistä voi päätellä, olen viimeisen vuoden aikana sairastanut paljon. Nyt sairastaminen meni siihen pisteeseen, että olen ainakin tämän yön sairaalassa. Kuvassa kasvoni näyttävät siedettäviltä verrattuna siihen, miten pahaksi kummallinen ihoreaktio äityi. Röntgenissä löytyi poskiontelotulehdus, jota hoidettiin punkteerauksella. Muuta sairastamista hoidetaan suonensisäisillä antibiooteilla ja etenkin kasvojen tilannetta tarkkaillaan.

Siinä sairaskertomukseni päällisin puolin ja sitten tärkeämpään asiaan: Mistä moinen sairastelu? Olen aivan varma, että tämä sairastelu on asioiden summa ja minun pitää vain nöyränä käydä tämä läpi. Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt positiivisia muutoksia elämääni. Muutoksia, jotka ovat tehneet elämästä kevyempää. Samalla minulta on vapautunut aikaa ja huomiokykyä asioihin, joita pitää vielä korjata. Olen ollut henkisesti kovilla ja nyt kun tavallaan helpottaa, alkaa keho työstää vanhoja ja uusia murheita pois. Tällä hetkellä koen muutaman elämääni liittyvän asian olevan todella epäoikeudenmukaisella tolalla. Pureudun niihin, kunhan paranen.

Olen oppinut sairastamisestani sen, että vaikka mieleni on luja, pitää asioista silti puhua. Ei saa olla väärällä tavalla vahva ja yrittää vain suoriutua ja selviytyä, koska jossain vaiheessa keho viheltää pelin poikki. Suomalaisessa yhteiskunnassa aidoista asioista ja murheista puhutaan vähän. Se on huono asia ja lisää varmasti sairastamista ja syrjäytymistä. Toisaalta yhteiskuntamme on merkillisen sulkeutunut, asioista ei saisi puhua. Pitäisi hymyillä hampaat irveessä ja näyttää, että hyvin menee vaikka ei menisi. Tapani kirjoittaa asioistani julkisesti saattaa ärsyttää, mutta toivon että näistä ajatusteni rippeistä olisi iloa tai parhaassa tapauksessa apua. Ei saa vaieta. Ei saa kärsiä hiljaa eikä yksin.

Ps. Sain yksityishuoneen. Nyt tuntuu hyvältä olla tällä tapaa yksin. Olen niin kipeä ja väsynyt, etten jaksaisi seuraa.

Ystävänpäivän korukutsut

Pidin äitini kanssa ystävänpäivän korukutsut äitini luona. Tuttumme oli esittelemässä meille Luna-koruja, joita hän myy. Ilta oli todella kiva. Koruesittelyn lisäksi tarjosimme pientä syötävää ja juotavaa. Ohjelmassa oli myös ystävänpäivärunon kirjoittaminen. Jokainen sai sanomalehden, josta piti valita yksi artikkeli. Jutusta poimittiin oman halun mukaan sanoja, jotka ympyröitiin. Tarkoitus oli saada jonkunnäköinen runo aikaan. Lopuksi runot kirjoitettiin kortteihin ja kortit jaettiin sattumanvaraisesti, joten jokainen sai oman ystävänpäiväkortin. Omassa kortissani oli seuraavanlainen runo:

Saivat tyttären.
Perheen Mimosa,
haltioissaan hoitaa, pusuttelee.
Kovasti kyseli,
toiveissa sisko.
Kutsuttu lempinimensä mukaan,
oli myös Mimosa 
tuolloin.

Tarjottavina oli muun muassa ystävänpäivärinkuloita, koristeltuja vaahtokarkkeja ja ystävänpäiväleipiä. Toiseksi ylimmässä kuvassa on rinkuloita, joiden ohjeen mukailin siskoltani.

Ystävänpäivärinkulat:
Tarvitaan voitaikinaa, tuorejuustoa ja kinkkusuikaleita.
Vähän sulanut voitaikinalevy kaulitaan puolitoistakertaiseksi. Se voidellaan tuorejuustolla (itse käytin valkosipulin makuista). Tuorejuuston päälle ripotellaan kinkkusuikaleita. Levy kääritään rullaksi ja laitetaan hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Rullasta leikataan siivuja (kuin kääretortusta) ja ne paistetaan uunissa parissasadassa asteessa, kunnes ovat saaneet väriä pintaan. Minulla oli kaksi pakettia voitaikinaa ja siitä tuli tosi paljon rinkuloita. Mies vei niitä seuraavana päivänä töihinkin.

Ystävänpäivän vaahtokarkit (neljäs kuva) valmistuvat niin, että vaahtokarkki laitetaan grillivartaaseen. Sitten se kastetaan sulatettuun suklaaseen ja suklaan päälle ripotellaan nomparelleja.

Ystävänpäivän leivät, jotka ristin ystävänpäivän jolliksi (kolmas kuva) valmistuvat tavallisesta paahtoleivästä, jonka väliin laitoin ruohosipuli-tuorejuustoa, lauantaimakkaraa ja kurkkua. Lopuksi leikkasin leivät neljään osaan ja koristelin cocktailtikkuun pujotetulla kirsikkatomaatin puolikkaalla.

Kuohuvana juomana tarjoilimme karpalolikööriä, jonka päälle kaadettiin reilusti karpalokivennäisvettä. Vieraat saivat ottaa lasit mukaansa "matkamuistoiksi". Keskenään erilaiset lasit oli keräilty kirpputoreilta.

Gabriel

Vanhan Rauman sydämessä sijaitsee ortodoksinen rukoushuone. Olin siellä tänään ensimmäistä kertaa, kun äitini maalaamat ikonit siunattiin jumalanpalveluksessa. Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut ortodoksisuudesta, joten jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen kokemus. Tiesin entuudestaan, että ortodoksisessa kirkossa ei ole penkkejä ja että rukoukset ja saarnat toimitetaan laulaen. Tiesin myös, että ortodoksisen kirkon etuosassa on ikoniseinä, ikonostaasi, jonka takana alttari sijaitsee. Suitsukkeen savu oli sakeampaa ja mausteisempaa, mitä olin ajatellut.
Turun ortodoksisen kirkon kirkkoherra Ion Durac oli saapunut Raumalle pitämään palvelusta. Lopuksi hän siunasi ikonit, jotka eri-ikäiset ja eri uskontotaustoista tulevat naiset olivat maalanneet. Ikonin maalaamisessa on tarkat säännöt, mitä tahansa kuvaa ei voida siunata ikoniksi.
Äitini minulle maalaama ikoni, arkkienkeli Gabriel on kolmannen kuvan oikeassa yläreunassa. Gabriel on legendan mukaan se enkeli, joka ilmoitti Marialle, että Maria tulee synnyttämään Jeesuksen. Myyttien mukaan Gabriel on puhtauden, kauneuden, sopusoinnun ja taiteen enkeli.
Tiedän, että ikoneja käytetään sisustuselementteinä, mutta minulle ikoni merkitsee muuta. Vaikka en kuulu ortodoksiseen kirkkoon, haluan että oma ikonini on ikkuna johonkin merkitykselliseen. Uskon että sen edessä ja sitä tutkimalla voin hiljentyä omaan sisäiseen pohdintaani, rukoukseen.

Ei ihan sisustusblogi...

Apua, että meillä on ka-ma-laa juuri nyt! Vaikka olenkin siivouksen ja sisustuksen suhteen rento boheemi, niin tällaisessa sekasotkussa en viihdy. Voitteko kuvitella, että meillä on vielä joulukuusikin paikoillaan? En minäkään. Huonoksi onnekseni olen taas kipeänä. Sormeni oikein syyhyäisivät siivoamaan ja mööbliseeraamaan, mutta nyt täytyy malttaa vähän aikaa.
Odotan hetkeä, kun kaikki tavarat ovat löytäneet paikoilleen ja koti on kunnossa. Sitä ennen tuudittaudun hurjaan onnentunteeseen: Tämän viikonlopun jälkeen asumme yhdessä. Ihan oikeasti. <3